Viimeinen otos ennen julkaisua uuden kirjan sivuilta

Bendar odotti kunnes jokainen kaappareista oli portaissa, mahdollisimman huonossa asemassa, ennen kuin teki aloitteen. Hän ampaisi pitkällä loikalla konsolipöytien ylitse ja alkoi tulittaa päästessään portaiden luokse. Kaapparit saivat ammuttua pari huonosti tähdättyä laukausta, mutta yllätettyinä ja vaikeassa asemassa tilanne oli toivoton. Ylhäältä tuleva luotisade oli murhaavan tarkkaa ja parissa sekunnissa neljä kuudesta kaapparista oli saanut kuolettavan osuman. Samalla, kun ruumiit vyöryivät alas, ne veivät mukanaan alimpana kiivenneet.

  Bendar tajusi tilanteen, työnsi pistoolin koteloon ja syöksyi portaisiin. Kiipeäminen oli liian hidasta, joten hän tarrasi kaiteeseen ja laski käsien ja jalkojen varassa alaspäin. Polte kämmenissä muuttui nopeasti tuskalliseksi ja Bendar kiepautti itsensä kaiteen yli. Hän putosi viiden metrin matkan alatasanteelle ja otti putouksen kevyesti vastaan.

  Kaksi hengissä olevaa kaapparia yritti juuri päästä pystyyn veristen ruumiiden keskeltä. Bendar ei tuhlannut luoteja näihin kahteen, vaan kiskaisi miekan esiin, astui askeleen eteenpäin ja iski kahdella tarkalla sivalluksella molempien pään irti. Veren pulputessa katkaistuista kauloista ja päiden kieriessä irvokkaasti, ruumiit kaatuivat hiljalleen lattialle. Samalla Bendar oli jo kiipeämässä takaisin keskustasanteelle. Päästyään ylös hän vinkkasi Durenerin pois huoneesta.

  Nuorukainen astui varovaisesti ulos työhuoneesta ja katseli lattialla lojuvia ruumiita. Kaikki oli tapahtunut äärettömän nopeasti, muutamassa sekunnissa nainen hänen seurassaan oli tappanut kokonaisen lauman kaappareita. Työskentelyhuoneen paksun lasin läpi eivät käydyn taistelun äänet olleet kuuluneet. Koko tapahtumaketju oli piirtynyt nuorukaisen silmiin varjomaisena näytelmänä, jossa aseet sylkivät tulta ja uhrien suut aukenivat huutoon, mutta mitään ei kuulunut.

  Durener näki veripisaroiden tippuvan ristikkolattian lävitse ja katsoi mustiin verhoutunutta naista. Hän alkoi hiljalleen ymmärtää, ettei mitään muuta turvaa tarvittu. Agentti ei ollut vain nimitys, se oli jotain paljon enemmän ja kaapparit olivat saamassa siitä julman opetuksen.

  Ympärillä konehuoneen melu jatkui tasaisena, aivan kuin mitään ei olisi tapahtunut. Nuorukainen tajusi pidätelleensä hengitystä ja henkäisi äkisti saadakseen happea konehuoneen paksussa ilmassa. Hän tunsi huonovointisuutta ja ehkä jopa hivenen pelkoa.

Kolmas näyte tulevan kirjan sivullta

Bendar henkäisi syvään, pettyneenä, murheellisena ja kiukkuisena. Hän seisoi paikalla kauttaaltaan pölyn ja roskien peitossa, veriset naarmut kasvoissa kirvellen. Bendar tuijotti lasittunein silmin tuhosta kertovaa ympäristöä ja yritti sulatella tapahtunutta. Sitten nainen lähti hitaasti astelemaan pois räjähdysalueelta, ei ollut mitään tehtävissä. Nyt oli löydettävä paikka, josta saisi yhteyden päämajaan ja voisi raportoida tilanteen.
 
   Bendarin astellessa eteenpäin, alkoi aukealla näkyä liikettä. Paikallista poliisi- ja pelastushenkilöstöä kiirehti alueelle, hämmentynyttä yleisöä kerääntyi paikalle. Kukaan ei tiennyt mitä oli tapahtunut, vain sen, että se oli jotakin kammottavaa. Hiiltyneet ja veriset ruumiit ja räjähdyksen runtelema ympäristö saivat epätoivoisia ilmeitä nousemaan kasvoille. Pelastushenkilöstö alkoi järkyttyneenä käydä läpi ruumiita ja poliisi yritti pitää hämmentyneen ja pelokkaan yleisjoukon aisoissa.
 
   Yhä laajenevan paniikin ja kasvavan järkytyksen muodostamassa sekavassa tilanteessa Bendar sai kulkea rauhassa. Likainen ja verinen nainen ei herättänyt huomiota, kaikkien katseet tuijottivat järkyttävää räjähdysaluetta. Kyyneleitä näkyi monilla kasvoilla, epätoivoa sitäkin useammilla. Mitään tällaista ei kukaan ollut koskaan nähnyt.
 
   Bendar jäi hetkeksi nojaamaan lauta-aitaan. Hän tunsi kuvotuksen ja huimauksen vievän hetkellisesti voimat. Agentti hengitti syvään ja suoristautui, tämä ei ollut tien pää. Kivut ja järkytys tuli siirtää jonnekin taka-alalle ja keskittyä siihen, mitä vielä oli jäljellä. Kaikki tieto oli kerättävä, elämän tärkein raportti lähetettävä eteenpäin ja sitten, ehkä sitten olisi hetki aikaa levätä.
 
   Bendar muisti salamurhaajan sanat: ”He palauttavat linnunradan takaisin oikealle tielle.”
 
   Tämäkö oli se oikea tie, tätäkö mies oli tarkoittanut. Jos niin oli, niin myös toinen tämän sanoma lause oli käynyt toteen: ”Sinä kohtaat todellisen painajaisen.”

   Jos painajaisia oli olemassa, niin tämän lähemmäs sellaista ei valvetilassa päässyt.

Millä tyylillä kirjoitan

Kuvailen kirjoittamaani tyyliä realistiseksi ja jotakuta voi varmaankin hämmentää miten tuo sana sopii scifiin ja fantasiaan. Itselle termi oli luonnollinen valinta ja pidin sitä ihan selvänä. Lähdin miettimään asiaa tarkemmin, kun taannoin Finnconissa juttelin lyhyesti toisen kirjoittajan kanssa. Hän käytti samaa termiä, mutta aivan erilaisista lähtökohdista.

Ehkä asia ei olekaan niin selvä. Joten tässä ajatuksia siitä, mitä minä realismilla ja ehkä kokonaisvaltaisesti tuolla omalla tyylilläni tarkoitan.

Realismi voi todellakin tarkoittaa montaa asiaa. Kuten kirjoittajakollega kertoi, on hänen kirjoissaan oikeita ja aitoja tapahtumapaikkoja. Samaan tapaanhan esimerkiksi J. K. Rowlingin kirjoissa viljellään oikeita paikkoja mielikuvituksellisten lomaan. Myös kahden suuren sarjakuvakustantamon, DC:n ja Marvelin välillä on tässä suuri ero. DC käyttää taustana keksittyjä kaupunkeja, kun taas Marvelin sarjakuvissa kaikille tuttu ympäristö luo kiinteän suhteen kerrontaan. Eli miljöö voi olla yksi asia, joka tuo realismia myös tämän genren tarinaan.

George R. R. Martinin kirjoissa käytetään toisenlaista realismia. Vaikka mukana on yliluonnollisia elementtejä ja lohikäärmeitä, niin se mitä ihmisille tapahtuu, mitä he tekevät ja mitä kokevat, on hyvinkin realistista. Klassisesti sanottuna, tapahtumat ovat täynnä verta, hikeä ja kyyneleitä, josta taikatemput ja yliluonnolliset voimat ovat kaukana.

Jos puolestaan haluaa ottaa esimerkkejä toisesta päästä, hyvin lennokkaasta fantasiasta, niin vaikkapa Eddingsien kirjat tai Edgar Rice Burroughsin Mars-kirjat ovat sellaisia. Niissä viljellään runsaasti taikuutta tai esitellään mitä mielikuvituksellisimpia olentoja. Ne ovat aika kaukana minun tyylistä, mutta ovat silti yksiä kaikkien aikojen suosikkejani. Eli tyyli ei tee kirjoista huonoa tai hyvää, ei vaikka se ei olisikaan sellaista mitä itse kirjoittaa. Tykkäänhän minä myös Harry Pottereista ja DC:n Batman on yksinkertaisesti paras kaikista.

Yksi vertauskuva scifin puolelta löytyy kahdesta suhteellisen tunnetusta star -franchisesta, vaikka toki edustavatkin lähtökohtaisesti elävän kuvan formaattia. Ja tähän väliin täytyy heti sanoa, että seuraavat asiat eivät edelleenkään ole hyvän ja huonon vertauksia, fanitan molempia ja olen nähnyt lähes kaiken molemmista. Asioiden käsittelytavoissa on kuitenkin suuri ero.

Star Trek on selvästi teknologisempi. Sen yhtenä pääelementtinä on selittää tapahtumia ja tehdä juonen ratkaisuja teknologian avulla. Uskomaton määrä erilaista teknistä sanastoa löytyy, kun katselee mitä tahansa Star Trek sarjaa tai elokuvaa.

Star Wars puolestaan menee toiminta ja tapahtumat edellä. Siellä kerrotaan tai käsitellään hyvin vähän ympärillä olevaa teknologiaa, mihin jokin asia perustuu tai miten sitä käytetään. Teknologia on siellä taustalla, mutta kuuluu niin oleellisesti normaaliin elämään, ettei siitä tarvitse keskustella.

Asioita, mukaan lukien realismi, voi siis käsitellä monella eri tapaa, vaikka genre ei ehkä ensi kuulemalta sellaiseen anna mahdollisuuksia. Mihin tämä kaikki siis laittaa minut? No sinne Game of Thronesin ja Star Warsin tyyliseen maailmaan ja tämä on sanottu vain tyylilajin ja lähestymistavan kannalta. En todellakaan yritä verrata itseäni tai kirjojani millään tavalla noihin esimerkkeihin.

Kirjoissani teknologia ja yliluonnollisuus ovat olemassa, mutta ovat jossain taustalla ja tarina henkilöhahmoineen on keskiössä. Kirjoitan hahmoistani niin, että he todellakin kokevat myös fyysisesti kaiken, mitä eteen tulee. Sekoitan iloisesti fantasiaa ja scifiä toisiinsa, mutta silti paikoitellen voi kuvitella lukevansa historiallista romaania, mysteeritarinaa tai puhdasta seikkailua.

Koko tämän kirjoituksen peruste ei ollut määritellä hyvää tai huonoa, mikä toivottavasti näin toistamalla uskotaan. Jokainen tyyli on hyvä. Kirjailija valitsee millaista käyttää ja lukija millaisesta on kiinnostunut. Tarkoitus oli selventää millainen on minun tyylini, millä tavoilla voi lähestyä realismia ja miten minä kerron tarinoita.

Miksi sitten juuri tämä sopii minulle ja miten päädyin tähän? Sitä onkin vaikeampia sanoa, ehkä pohdin sitä joskus toiste.

Toinen otos seuraavasta kirjasta

”Olemme tiedostaneet sen suuren kaikkeuden, joka taivaan tuolla puolen on”, Deto sanoi hiljaisuuden katkaisten.
   ”Teidän lähtökohdista se ei varmaankaan ollut helppoa”, Bendar vastasi. ”Enkä tarkoittanut tätä loukkaukseksi, vaan yksinkertaiseksi tosiasiaksi.”
   ”Tosiasia ei ole loukkaus”, Deto sanoi. ”Joskus sellainen kannattaa kuitenkin jättää sanomatta, jos sillä ei saavuta mitään hyvää tai rakentavaa.”
   Bendar ei kääntänyt katsettaan pois toisen naisen silmistä. Hänen oli seistävä sanojensa takana osoittaakseen, että oikeasti tarkoitti mitä sanoi.
   Deto vastasi katseeseen ja hymyili lopulta sanoessaan: ”Olet juuri sellainen kuin odotin, sillä tämä ei ollut sellainen tosiasia. Tämä ei loukannut, tämä kertoi vallitsevan tilanteen ja antoi pohjan jatkaa keskustelua.”
   Bendar nyökkäsi.
   ”Tiesimme taivaan olemassaolon ja mytologiamme kertovat siitä monia asioita, mutta tieto sen maallisuudesta ja sen tarjoamasta monimuotoisesta elämästä oli silti hämmentävä”, Deto sanoi.     ”Olemme sen kuitenkin hyväksyneet ja haluamme sen olevan meille kaikille saavutettavissa.”
   ”Varmaan kaikilla kulttuureilla on omat mytologiansa taivaasta, onhan se koko ajan tuolla kaiken elämän yläpuolella, vaihtelee muotoaan ja olemustaan”, Bendar vastasi. ”Ja mitä lähempänä noita mytologioita ollaan, sitä vaikeampaa on ymmärtää sieltä saapuva elämä.”
   Deto nyökkäsi ja odotti toisen naisen jatkavan pohdiskeluaan.
   ”Älkää silti kuvitelko, että kaikki on paremmin taivaan tuolla puolen”, Bendar sanoi. ”Ei kannata hylätä kaikkea omaa vain saavuttaakseen jotakin merkityksetöntä.”
   ”Emme rynnänneet sankoin joukoin kaupunkeihin, kun niiden portit meille avattiin. Luotan kansaamme ja sen tapaan elää.”
   ”Kehitys ja vanhan säilyttäminen eivät ole ristiriidassa, jos oikeasti niin haluaa.”
   ”Pitää olla riittävän syvä kunnioitus omaa kulttuuria kohtaan, jotta ymmärtää sen säilyttämisen tärkeyden, mutta samalla pitää olla riittävän viisas hyväksymään se, mitä muilla on tarjottavana”, Deto sanoi nyökäten.
   ”Ja onhan monessa kulttuurissa vääristyneitä tai epämiellyttäviä piirteitä, joiden säilyttäminen ei kuulu kehitykseen. Kulttuuri ei saa olla tekosyy minkään kansan tai kansanosan alistamiselle tai sorrolle ja kehitys voi tarjota mahdollisuuden tarkastella monia asioita uudesta suunnasta.”
   ”Viisaita sanoja, Bendar toisesta maailmasta. Ne kertovat kuinka vaikeaa on kulkea sillä tiellä, jossa tulee kohdata itselle jotakin täysin uutta ja samalla pohtia sitä perintöä, jonka jälkipolville haluat jättää.”
   ”Se on vaikea tie ja jokaisen kansakunnan on se kuljettava”, Bendar sanoi. ”Kuljettava ja tehtävä omat valintansa.”
   Bendar mietti Detoa ja tämän kansaa, heidän kehityksen tasoaan ja heidän suhtautumistaan avaruuteen. Siitä tuli mieleen oma kotimaailma ja miten asiat olivat siellä menneet niin eri tavalla. Kumpi säilyisi, kumpi tapa olisi oikea. Vai eikö oikeaa ollut, oliko vain vääjäämätön kehitys.

Hetki tätä päivää ja häivähdys tulevaa

Yksi kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa, näin ainakin joku on väittänyt. Muuri -kirjoissa on yhteensä lähes 200 000 sanaa, mutta en toki ajatellut ladata kahtasataa kuvaa tänne blogiin.

Ehkä tämä pieni video kuitenkin herättää mielenkiintoa noita sanoja kohtaan. Lopussa myös häivähdys syksyn uutuudesta.

Miten löysin scifin ja fantasian

Sosiaalisessa mediassa on ollut pitkiäkin keskusteluja siitä, millaisia ennakkoluuloja scifiä ja fantasiaa kohtaan lukijoilla saattaa olla ja miksi jotkut eivät sitä lue ja miksi jotkut taas ovat täysin hurahtaneet siihen (ja kaikkea siltä väliltä).

Keskusteluissa on ollut loistavia analyyseja siitä, mikä tässä genressä kiinnostaa ja mikä epäilyttää. En lähde ruotimaan noin syvällisiä asioita, vaan kerron miten itse olen ensin päätynyt lukemaan ja sitten kirjoittamaan juuri tämän aihepiirin kirjallisuutta.

Kun luette tätä, niin muistakaa tarinan alkavan 80-luvun alusta ja silloin ei ollut sen enempää internettiä, kuin ulkomaisia TV-kanaviakaan saatavilla. Oli vain kaksi kanavaa, kirjastoauto ja aikakauslehtien käännösartikkelit.

Lukuharrastukseni luonnollisesti alkoi sarjakuvista ja Aku Ankat, Asterixit ja Tintit tulivat tutuiksi. Sitten käsiini osui kaksi sarjakuvaa, jotka löivät ällikällä, kumpikin omalla tavallaan. Mietin mitä tämä on ja onko tätä lisää. Kyseessä olivat Valerian ja Apinoinen planeetta. Valerianissa hämmästyttivät vieraat planeetat ja avaruusalukset, Apinoinen planeetassa dystooppinen maailma ja evoluution käänteisyys. Äkisti olin löytänyt täysin uuden tavan nähdä asioita, visuaalisuus, salaperäisyys ja yllätyksellisyys lumosivat minut.

Kirjoja aloin lukemaan jo nuorena, sarjakuvien edelleen pysyessä mukana harrastuksissa. Noita ensimmäisiä romaaneja en nyt tarkkaan muista, mutta jossain kohtaa siirryin normaaliin nuortenkirjallisuuteen ja nuo kirjat muistankin jo hyvin (jos nyt pojalle on normaalia lukea Dana-tyttöjä ja Neiti etsivää).

Tässä kohtaa edelleen pitää muistaa aika ennen internettiä. Mitään ei ollut yksinkertaista etsiä tai löytää, joten en ollut kunnolla edes tietoinen scifi- tai fantasiakirjallisuudesta sarjakuvien ulkopuolella. Jälleen kuitenkin tapahtui kaksi onnellista osumaa. Lainasin ensimmäinen Edgar Rice Burroughsin Tarzan-kirjan Johnny Weissmullerin elokuvien innostamana ja Jules Vernen Kapteeni Nemo kirjan Salaperäinen saari TV-sarjan innoittamana.

Nämä johdattivat minut ensiaskelille rakastamaani genreen, sillä vaikka ne eivät ehkä olleet puhdasta scifiä tai fantasiaa, liikkuivat ne kuitenkin mielikuvituksen äärirajoilla ja jopa sen ulkopuolella. Näissä kahdessa kirjailijassa oli tietenkin se hyvä puoli, että molemmilta löytyi myös todellista scifiä ja fantasiaa, joihin väkisinkin törmäsin jatkaessani heidän tuotantonsa lukemista.

Varsinkin Edgar Rice Burroughsin Mars-kirjat olivat sellainen koukuttava kokemus, että sydämeni oli lopullisesti hurahtanut. Luin kirjat moneen kertaan ja aina ne jaksoivat kiinnostaa ja yllättää. Jopa näin vanhoilla päivillä viihdytän säännöllisesti itseäni lukemalla niitä.

Siitä lähtien pengoin kirjaston hyllyjä ja kirjakauppoja ja haalin kaikkea genreen liittyvää. Isaac Asimov ja J.R.R.Tolkien olivat seuraava iso harppaus, heidän tuotantonsa jälkeen elämä ei ollut enää entisellään. Molemmat avasivat kirjoissaan kokonaisen uuden maailmankaikkeuden historioineen ja kulttuureineen, toinen scifin ja toinen fantasian puolella. Heidän kauttaan huomasin kirjan voivan olla paljon enemmän, kuin yksittäisten tapahtumien kuvaus. He avarsivat minut ymmärtämään, miten monipuolinen ja moninainen lukukokemus voi olla.

Uudet ennenkokemattomat maailmat ja tapahtumat olivat vilkkaan mielikuvituksen omaavalle nuorukaiselle jotakin muuta kuin se reaalielämä, jota elin ja jota sain uutisista seurata. Scifin ja fantasian myötä voimistui myös tahto kirjoittaa itse tai ehkä paremminkin löytyi se viimeinen puuttuva linkki. Halu kirjoittaa löysi itselleen tien ulos ja sitä kautta ruutupaperivihot alkoivat äkisti täyttyä tarinoista. Olin viimein keksinyt keinon kanavoida ja visualisoida noita päässäni liikkuvia mielikuvia.

Kolmannen kirjan editointi käynnissä, tässä maistiaisia

Tällä kertaa päätin ensi kertaa jakaa editoinnissa olevan uuden kirjani kohtauksen blogin muodossa. Meneillään on ensimmäinen editointikierros ja kirja tulee tarvitsemaan toisenkin. Siitä huolimatta, että moni asia tulee vielä muuttumaan, niin tämä kohtaus tuntuu sellaiselta, joka jää lopulliseenkin tekstiin. Joten tässä maistiainen, olkaa hyvä.

  Bendar otti lasin ja kaatoi siihen reilun annoksen ruskeaa alkoholia. Lasin kanssa nainen asteli parvekkeelle ja katseli maisemia viidennentoista kerroksen huoneestaan. Lämmin ilmavirta leikki lyhyillä vaaleilla hiuksilla, paljas iho nautti iltapäivän lempeästä auringosta.

  Kaupunki oli kaunis, näin yläpuolelta katsottuna vieläkin kauniimpi. Kaarevat rakennukset parvekkeineen ja monine pyöreine yksityiskohtineen muodostivat ainutlaatuisen kaupunkikuvan. Lukemattomat vihertasanteet, niin kiinteät kuin kelluvatkin, rikastuttivat maisemaa monessa tasossa kulkevine kävelysiltoineen. Korkeita rakennuksia oli vain harvassa ja nekin sopivat hyvin ympäristöönsä.

  Vihreä luonto tunkeutui kaupunkiin lonkeromaisesti monesta kohtaa niin, että rakennetun ja luonnontilaisen maiseman raja oli pehmeä ja seesteinen. Pylväiden varassa kulkevia ratoja mutkitteli keskustasta eri suuntiin ja eri korkeuksilla. Maisemajunia, joiden seinät ja katto muodostuivat yhtenäisistä lasikuplista, saapui ja lähti taajaan keskusasemalta. Useita ilmakehäaluksia liikkui muutaman kilometrin korkeudessa sekä kaupunkiin että sieltä poispäin.

  Bendar siemaili juomaansa ja nautti maisemasta. Vielä hän ei ollut liian kyyninen ummistaakseen silmänsä kauneudelta silloin, kun siihen oli mahdollisuus. Huomenna tämä kaikki muuttuisi hänen silmissään jälleen taktiseksi pelilaudaksi, jossa olisi vain uhkia ja vastatoimia.

Varttuneella iällä kirjailijaksi

Täysin pelkkien tiedotusvälineiden perusteella, kun olen seurannut vuosien mittaan uutisointia koulunkäynnistä, on tullut mieleen ajatus siitä, että kyllä kaikki oli ennen paremmin. Ei ollut puhettakaan häiriköinnistä tai opettajille huutelusta. Opettajan sana oli laki ja luokassa istuttiin hiljaa ja rauhassa.

Oliko kaikki siis paremmin ja miten tämä liittyy kirjoittamiseen?

Kuten olen jo aiemmin kertonut, niin olen kirjoittanut aina. Jo reilusti ala-asteikäisenä aloin raapustaa tarinoita ruutupaperivihkoon ja sitten jossain kohtaa suurimmalla aarteellani, mekaanisella kirjoituskoneella. Koulunkäynti ja tämä intohimoinen harrastus olivat kuitenkin kaksi täysin eri asiaa. Vain niinä muutamana kertana vuodessa, kun äidinkielenopetukseen kuului ainekirjoitus, sain tehdä sitä mitä halusin.

Koulussa istuttiin ja opiskeltiin, tehtiin kotiläksyjä ja kuunneltiin opettajaa. Me kaikki, täsmälleen samalla tavalla. Kotona kirjoitin ja koulussa kuuntelin matematiikka, fysiikkaa, englantia ja kaikki niitä muita aineita. Koskaan nämä kaksi asiaa eivät kohdanneet.

Kun siirryttiin yläasteelle, jatkui opiskelu muuten samanlaisena, mutta nyt mukaan tuli tulevaisuuden suunnittelu. Mitä peruskoulun jälkeen tapahtuisi ja mihin ne omat todistuksesta saatavat pisteet riittäisivät. Kyllä, nimenomaan pisteet, ne olivat se ainoa tapa suunnitella tulevaa. Jokaisella koululla ja valinnalla oli pisteisiin ja arvosanaan sidottu pääsyvaatimus ja noita kouluja oli joko lukio tai ammattikoulu eri linjoineen. Jos olit intohimoinen urheilija, niin oli olemassa joku urheilulukio, jonka nimen kuulin muutamaan kertaan. Ja jos et minun tapaan ollut vähimmässäkään määrin urheilullinen, niin valitsit joko tavallisen lukion tai sitten jonkun ammattikoulun linjan.

Periaatteessahan niitä vaihtoehtoja oli, mutta ne kaikki oli sinulle muualta annettuja. Ei missään kohtaa kyselty mitä sinä haluat tehdä, mikä sinua oikeasti kiinnostaa, ei mietitty millainen olet. Ellei nyt sitten tuollaiseksi lasketa pieneen kuraattorin koppiin menemistä ja tuon pelottavan tulevaisuudestasi päättävän henkilön kanssa käytyjä keskusteluja. Ja siinä keskustelun lomassa kuraattori katseli vuoroin todistuksiasi ja vuoroin sinua. Keskustelutkin kulkivat tyyliin, että haluatko sinä laborantiksi vai hienomekaanikoksi tai että, kiinnostaako sinua lukio vain ammattikoulu. Siinä sitä sitten yritti päät

tää tulevaisuudestaan, muutaman lyhyen, minuuttien pituisen keskustelun aikana ja jos totta puhutaan, ei varmasti olisi edes uskaltanut tai kehdannut sanoa mitään muuta toivetta tai intohimoa, kuin mitä ne kuraattorin edessä olevat paperit vaihtoehdoiksi antoivat.

Sen mitä uutisoinnista olen saanut irti, niin nykypäivänä noita vaihtoehtoja on aidosti enemmän ja ennen kaikkea oppilaat saavat jo hyvin varhaisessa vaiheessa mahdollisuuden jollain tapaa suuntautua haluamallaan tavalla ja heitä tuetaan löytämään ne omat tavoitteet ja omat mielenkiinnon kohteet (tai ainakin näin olen ymmärtänyt).

Joten jos joku ihmettelee, miksi minä tässä iässä julkaisen esikoisromaanin, niin tie tänne on ollut pitkä ja kivikkoinen. Kaiken opetteleminen itsenäisesti, välillä jopa muilta piilotellen ja melko vähän ympäristön tukea saaden, on vain vienyt aikaa. Ehkä joku rohkeampi tai joku, joka ei kasvanut ympäristössä, jossa ei koskaan edes kuunneltu musiikkia tai jossa kukaan ei lukenut kirjoja, olisi toiminut toisin.

Siksi olen äärettömän ylpeä ja tyytyväinen, että olen kyennyt pääsemään tänne ja saan vihdoin tehdä sitä, mitä oikeasti haluan (ansiotyön sallimissa puitteissa toki).

Ei pelkkää tarinankerontaa

Kirjaa avatessa ei välttämättä tule ajatelleeksi, kuinka monimutkainen prosessi on saada sen sivu näyttämään siltä, miltä se siinä lukemassasi kirjassa näyttää. Sehän on vain tummaa tekstiä vaalealla pohjalla, eihän siinä ole mitään mietittävää?

Kun olet omakustannekirjailija ja riippumaton kustantamoista, niin samalla otat harteillesi kaiken sen, mitä muuten ei ehkä tarvitse miettiä. Ainakin itselle tämä enemmänkin tekninen työmäärä oli yllätys.

Lähtökohtainen totuushan on, ettei mikään näytä samalta kirjan sivuilla ja tekstinkäsittelyohjelman näytöllä. Tästä oivalluksesta muodostuukin sitten melkoinen työn ja päätösten rinki, jonka tavoitteena on antaa lukijalle kirja, joka jo ulkoasullaan muuttuu osaksi tarinan tunnelmaa ja on samalla parhaalla mahdollisella tavalla luettavissa.

Mitä sitten pitää miettiä ja päättää? Ensimmäisenä tietenkin kirjan koko, sillä sehän on kaiken ydin. Vasta sen jälkeen voi miettiä fontteja, rivivälejä ja sarkaimia, sitä kokonaisuutta joka rakentaa tuon kirjan ulkoasun ja myös osan lukukokemusta.

Kun kirjan koko on valittu, pitää oma tekstitiedosto muuttaa samaan kokoformaattiin, sillä sehän on aina keino saada koetulosteilla oikea käsitys siitä, miltä se kirjan sivu tulee näyttämään. Tämän jälkeen mietit vielä reunukset ja rivivälin, joita varten mittailet monen saman kokoisen painetun kirjan sivuja. Reunusten pitää mahdollistaa kirjan taitto, niiden ja rivivälin tulee olla miellyttävät silmälle, mutta samalla ne vaikuttavat merkittävästi sivumäärään.

Vasta kaiken tämän jälkeen tiedät, kuinka monta sivua sinulla oikeasti on ja voit ottaa noita oikealta näyttäviä koetulosteita. Ensimmäisen kirjan kanssa tässä kohtaa tulikin todellinen pulma. Alkuperäisessä tekstitiedostossa oli mukavat neljä ja puolisataa sivua, mutta kun muutin sen valitsemaani kirjan kokoon ja tyyliin, olikin sivuja äkisti lähes seitsemänsataa. Melkoinen tiiliskivi siis. Tästä lähti idea jakaa kirja kahdeksi osaksi, kuten lukijani tietävätkin.

Tietenkin myös fontit ja kirjasinkoko pitää päättää. Harmonia, selkeys, sopivuus aihepiiriin ja valittuun kirjakokoon täytyy kaikki punnita ja tehdä ratkaisut niiden pohjalta.

Montaa fonttia ei pidä sekoittaa, mutta toisaalta otsikoissa ja leipätekstissä ehkä pitää käyttää eri fonttia. Niidenkin pitää tietenkin sopia yhteen. Fontti, kirjasinkoko ja riviväli pitää sovittaa niin, että lukeminen on helppoa. Toisaalta liian suuri fonttikoko vaikuttaa tunnelmaan ja myös kasvattaa sivumäärää. Ja myös koko kirjan tyyli, aihepiiri ja genre vaikuttavat valintoihin, sillä lastenkirja ja jännityskirja eivät voi näyttää samalta. Tavoitellaanhan niissä ihan eri tunnelmaa.

Ja sitten kun olet mielestäsi tuijottanut näyttöä riittävästi ja valinnut kaiken oikein, sitten pitää ottaa taas koetulosteita. Edelleenkään asiat eivät näytä samalta paperilla.

Kun tämä kaikki on tehty ja kirja on valmis myös taiton osalta, niin ei se itseasiassa ole sitä. Painotalo kun ottaa vastaa tyypillisesti PDF-tiedostoja, joten seuraavaksi sinä täytenä amatöörinä yrität löytää ilmaisen keinon kääntää kirja painokelpoiseen PDF-muotoon. Totta kai omakustannepalveluita tarjoava kustantaja neuvoo koko matkan ajan, mutta lopullinen työ kaikkine päätöksineen on kuitenkin omalla vastuulla.

Eli lukematon määrä valintoja ja päätöksiä, jotka onneksi ainakin itsellä tulevat palvelemaan myös seuraavia kirjoja. Kerran huolella ja melkoisen suurella vaivalla tehty työ kantaa toivottavasti pitkälle tulevaisuuteen ja voi keskittyä siihen mitä rakastaa, eli kirjoittamiseen.

Tarinankerronnasta

Mikä kiehtoo kirjallisuudessa? Miksi olen pienestä pitäen lukenut kirjoittanut?

Joskus se on tietenkin vain tiedonjanoa, joka kohdistaa kiinnostuksen tietokirjallisuuteen. Useammin kyseessä on kuitenkin fiktiivinen teos, kirjailijan omassa päässään miettimä tarina. Yksinkertainen vastaus on tietenkin ihmiselle tyypillinen uteliaisuus. Uteliaisuus löytää vastauksia tietokirjoista ja uteliaisuus fiktiivisen tarinan selvittämiseen, mitä tapahtui, miksi tapahtui, milloin tapahtui ja kenelle tapahtui.

Tarina on perussyy, joka antaa pohjan fiktiiviselle kirjallisuudelle. Tarinan kertomisen halu ja toisaalta muiden ihmisten kiinnostus niitä kohtaan. Tarinat ovat kiinnostaneet ihmiskuntaa kaikkina aikoina. Tarinoita on kerrottu leirinuotioiden äärellä, niitä on kerrottu hämärissä torpissa ja Euroopan hoveissa, niitä on esitetty teattereissa antiikin ajoista lähtien, niitä on kuunneltu radiosta, seurattu televisiosta ja katsottu elokuvateattereissa ja nykypäivänä myös sosiaalisessa mediassa.

Kirjallisuus on vahva tarinankerronnan väline. Se antaa vapauden ilmaista itseään, vapauden kertoa juuri sitä, mitä itse haluaa ja kautta aikojen se on ollut myös monien saatavilla. Pieni pala paperia ja hiili ovat jo antaneet mahdollisuuden kirjoittaa, nykyajan teknologia puolestaan antaa lukemattomia keinoja kirjoittaa ja julkaista tekstiä. Ne voivat olla yhä mielipiteiden tai faktojen kertomista tai keskustelua, mutta ne voivat olla myös tarinankerrontaa.

Tarina on se mitä haluan kertoa. Mielikuvitukseni kehittämien tapahtumien ketju, joissa on oma alkunsa, oma kaarensa ja oma loppunsa. Sellainen tarina, jonka vain minä voin kertoa.

Siksi kirjallisuus kiehtoo, tuo kirjailijan luoma tarina, joka vie minut sellaiselle matkalle, jonka kokeminen ei muuten olisi mahdollista.

Kirjoittamisen helppous ja vaikeus

Kirjoittaminen on aina ollut minulle helppoa, ainakin määrällisesti. Jo ala-asteella yksi lempiaineitani oli äidinkieli ja erityisesti ainekirjoitus. Eivät kirjoitukseni välttämättä olleet mitään loisteliaita klassikkoja, mutta jo silloin tarinankerronta oli verissä.

Jos opettajan tavoite oppilaille oli saada vihkoon pari kolme sivua, niin minä kirjoitin helposti viisitoista sivua. Tarina kuitenkin meni monesti tekniikan ja annetun aiheen ohitse. Se puski kynästä paperille ja aika paljon punaista tuli erilaisten kielioppivirheiden johdosta. Samaten, vaikka aihe oli mikä tahansa, niin jollain enemmän tai vähemmän älykkäällä juonenkäänteellä onnistuin kirjoittamaan juuri sellaisen tarinan kuin mitä itse halusin. Opettaja ei aina arvostanut tätä omaperäisyyttä.

Samaan aikaan luin jo todella paljon ja jossain kohtaa havahduin siihen tosiasiaan, että kerran jos toisenkin mietin miten itse olisin tämän tarinan kuljettanut, miten itse olisin tässä tilanteessa halunnut kirjan etenevän. Siitä sain alkusysäyksen kirjoittaa omia tarinoita, aluksi ruutuvihkoon ja aika pian jo toivoin joululahjaksi kirjoituskonetta.

Ensimmäisen kokonaisen, yli kolmesataa sivuisen kirjan lähetin kustantajalle jo kuusitoistavuotiaana. Se tuli luonnollisesti hylättynä takaisin. Vaikka jo silloin tiesin, kuinka pieni osuus käsikirjoituksista pääsee julkaistavaksi ja vaikka tiesin, että edustin marginaaligenreä, niin silti lopputulos oli valtava pettymys. Jollain tapaa lamaannuin pidemmäksi aikaa, mutta onneksi into kirjoittamiseen pikkuhiljaa palasi.

Nyt kun katsoo tuon aikaista tekstiä, niin voi tietenkin todeta kustantajan olleen aivan oikeassa. En ole mikään Mozartin kaltainen lapsinero, vaan nuo ensimmäiset tarinani ja tuo ensimmäinen käsikirjoitukseni olivat vanhojen ainekirjoitusteni tapaan kieliopillisesti puutteellisia ja jopa kömpelöitä.

Vuosi vuodelta jatkoin kirjoittamista ja saatoin itsekin huomata, että kehitystä tapahtui. Sitä tapahtui niin tarinankerronnallisesti ja kieliopillisesti, kuin myös henkilöhahmojen ja tapahtumien syvällisyydessä. Silti tuo ensimmäinen ja myös parin sen jälkeen tapahtuneen julkaisuyrityksen hylkääminen kummitteli takaraivossa. Vaikka omakustannemahdollisuus tuli mukaan kuvioihin, oli epäilys koko ajan mielessä. Missä kohtaa teksti olisi sellaista, että sen voisi julkaista, missä kohtaa kehtaisin esittää tarinoideni olevan kirjan arvoisia. Missä kohtaa tarinan hiominen uudelleen ja uudelleen ei enää olekaan sen parantamista, vaan ainoastaan oman epävarmuuden paikkaamista?

Nyt kaikki epävarmuus ja pelko on haudattu riittävän syvälle, jotta olen kyennyt aloittamaan tarinoideni viemisen oikeiksi kirjoiksi.