Olen aina ollut jotenkin omituinen tai vähintäänkin erikoisia polkuja tallaava. Eivät kaikki ratkaisuni ole olleet mitenkään erityislaatuisia, mutta harvoin olen valinnut samaa tietä kuin muut ympärilläni. Myös juuri perustetussa Indieklubissa olen sekä sukupuolen että iän puolesta outolintu, mutta harvoin jos koskaan olen tuntenut niin suurta yhteenkuuluvuutta kuin klubin kanssakirjailijoiden seurassa.
Mitä siis tarkoitin outolinnulla? Esimerkkiä aivan lapsuudesta jo kertoo, ettei ajatusmaailmani ollut ehkä ihan tavanomainen. Äidiltä kuullun perusteella kaikkien muiden lapset halusivat pois vaunuista, halusivat leikkiä ja pitää vauhtia. Minä kuulemma istuin hiljaa vaunuissa ilman pienintäkään aikomusta poishaluamisesta tasan niin vanhaksi kuin joku vain viitsi vaunuja työnnellä.
Kouluaikoina kaikki ikätoverit harrastivat jalkapalloa, jääkiekkoa ja kaveriporukoissa pyörimistä samalla, kun minä istuin omassa huoneessani piirtäen, kirjoittaen, lukien ja pienoismalleja kooten. Koko peruskoulun yhdeksän vuoden aikana tapasin koulun ulkopuolella ehkä neljää koulukaveriani. En itse edes ajatellut asiaa, mutta jälkeenpäin olen miettinyt mitä vanhempani tuolloin mahtoivat ajatella. Olivatko helpottuneita, kun en viettänyt aikaa kaveriporukoissa ja harrastukseni olivat suhteellisen halpoja vai pelkäsivätkö että minussa oli jotakin vialla? Itse en muista tunteneeni oloani yksinäiseksi, vaikka paljon yksin olinkin. Jotenkin minulle riitti kavereiden tapaaminen koulussa, koulun jälkeen halusin omaa aikaa.
Ammattikoulussa vierähti kaksi vuotta hienomekaanikon opinnoissa ja tuona aikana tutustuin myös ensi kertaa niin sanottuun iltaelämään. Joku kaveri raahasi minut paikkaan, missä oli kauhea meteli ja valtava määrä ihmisiä. Se oli disko, jollaisen instituution olemassaolosta en ollut edes tietoinen. Katselin vain hölmistyneenä ympärilleni tietämättä, että pahin oli vielä edessä. Nimittäin tietenkin joku täysin tuntematon tyttö raahasi minut sille alueelle, jonka nyt tiedän olleen tanssilattia. Siis en ollut eläissäni edes kuullut diskomusiikista ja nyt piti sitten jotenkin tanssia. Onneksi kyseessä oli jokin hidas biisi ja siinä tytön syleilyssä ei tarvinnut kovin paljoa liikkua. Tämä ja muut vastaavat kokemukset opettivat, että vaikka osasin olla ryhmässä sosiaalinen, niin kahdenkeskiset tilanteet olivat hankalia. Niistä oli luonnollisuus kaukana ja pakostakin mietin, oliko minussa jokin vikana. Miettiminen on kesken yhä tänäkin päivänä.
Iltaelämän huimissa vesissä liikkumisen ohella tuli armeijan vuoro. Suurin osa pojistahan menee kutsuntoihin ja sitä kautta heille määrätään jokin palveluspaikka. Minä hakeuduin jo ennen kutsuntoja vapaaehtoisena Ilmavoimien lentoteknillisen alan pääsykokeisiin ja pääsin sitä kautta varusmiespalvelukseen Ilmavoimien teknilliseen kouluun.
Varusmiesajan opiskelin ja työskentelin siis ilmavoimien hävittäjäkaluston parissa ja kun tuo aika alkoi päättyä, tein jälleen oman ratkaisuni ja päätin pyrkiä töihin Ilmavoimiin. Niinpä kaikkien ikätovereideni päästessä kotiin, minä suuntasin jälleen Ilmavoimien teknilliseen kouluun aloittamaan kahden ja puolen vuoden koulun. Olin kokenut vähättelyä jo silloin kun valitsin ammattikoulun lukion sijaan, tunne toisen luokan kansalaisesta jäi kalvamaan, vaikka valinta oli oma ja mielestäni oikea. Tehtyäni valinnan pyrkimisestä Ilmavoimiin ihan töihin, sain ihan uuden aallon vähättelyä. Minua pidettiin avoimesti tyhmänä, koska en halunnut mihinkään muiden mielestä oikeaan oppilaitokseen.
Valmistumiseni jälkeen aloitin työskentelyn hävittäjäkaluston huolto- ja korjaustoiminnan parissa. Siinä hommassa vierähti pari vuotta ja ehkä aiemman vähättelyn takia opiskelin työn ohella Tampereen teknillisessä koulussa lentokoneenrakennuksen teknikon tutkinnon. Tutkinto, jota en tarvinnut, mutta joka todisti minulle itselleni, että pystyn siihen.
Työkaverien jatkaessa työtä, johon meidät oli koulutettu, minä siirryin itse hankitun pätevyyden ja ylempien pyynnön takia kokopäivätoimisesti tietokoneiden pariin. Jälleen asia, joka kiinnosti, jota halusin, mutta joka herätti ympäristössä vähättelevää kummastusta. Muiden tehdessä sitä oikeaa työtä, minä ainoastaan suunnittelin, kehitin ja koulutin heille tietojärjestelmiä, jotka olivat täysin turhia siihen asti, kunnes eivät toimineet. Siinä kohtaa ilman niitä ei voinut elää.
Mikään mitä edellä kirjoitin, ei tietenkään ole näin jyrkkärajainen asia. Aina on muitakin, jotka ovat tehneet samoja ratkaisuja ja samoja valintoja ja ovat toimineet odotuksiin nähden poikkeuksellisesi. Jotenkin olen vain itse onnistunut olemaan kerta toisena jälkeen siinä asemassa, jossa olen ollut outolintu ympäristöön ja sen odotuksiin nähden.
Lapsena en oikeastaan edes ymmärtänyt olevani jotenkin epätavanomainen. Nuorena aloin tuntea häpeää ja paikoin jopa suoranaista vihaa vähättelyä ja epävarmuutta kohtaan. Nuo tunteet vaikeuttivat varsinkin sosiaalista elämää ja varmaan tänä päivänäkin näkyvät herkkähipiäisyytenä ja omituisten asioiden aiheuttamina masennuksina. Näin vanhempana olen kuitenkin tilanteessa, jossa ymmärrän itseäni ja tiedän, kuka olen ilman, että tarvitsee esittää jotakin ympäristön asettamien normien takia.
Näihin ajatuksiin elämästäni sopii hyvin, että olen valinnut itsenäisen ja omia valintoja tekevän indiekirjailijan uran. Kirjani, tyylini ja tavoitteeni eivät varmasti edusta valtavirtaa, jos sitä katsoo suuren kaupallisen kustantajan näkökulmasta. Haluan kirjoittaa graafisen yksityiskohtaisella tavalla ja luoda lukijalle elokuvamaisen kokemuksen myös sellaisista asioista, joita ei bestsellereihin voi kirjoittaa. Haluan irvailla ja nauraa asioille, joita on totuttu pitämään vakavina, mutta naurun lomassa haluan myös vakavoitua yhteiskunnallisten pohdintojen ääreen. Haluan rakentaa kokonaisen maailmankaikkeuden historian kirja kerrallaan, joka pitkäjänteisyydessään pitää lukijan koukussa, mutta tuskin sopii riskejä kaihtavalle kustantajalle.
Lukijapalautteen perusteella olen onnistunut näissä tavoitteissani ja siksi odotan suurella innolla, että saan jatkaa julkaisutoimintaani ja saan jatkaa sitä osana Indieklubia.
Olen ylpeä kuuluessani joukkoonne. Yhdessä olemme enemmän.
