Varttuneella iällä kirjailijaksi

Täysin pelkkien tiedotusvälineiden perusteella, kun olen seurannut vuosien mittaan uutisointia koulunkäynnistä, on tullut mieleen ajatus siitä, että kyllä kaikki oli ennen paremmin. Ei ollut puhettakaan häiriköinnistä tai opettajille huutelusta. Opettajan sana oli laki ja luokassa istuttiin hiljaa ja rauhassa.

Oliko kaikki siis paremmin ja miten tämä liittyy kirjoittamiseen?

Kuten olen jo aiemmin kertonut, niin olen kirjoittanut aina. Jo reilusti ala-asteikäisenä aloin raapustaa tarinoita ruutupaperivihkoon ja sitten jossain kohtaa suurimmalla aarteellani, mekaanisella kirjoituskoneella. Koulunkäynti ja tämä intohimoinen harrastus olivat kuitenkin kaksi täysin eri asiaa. Vain niinä muutamana kertana vuodessa, kun äidinkielenopetukseen kuului ainekirjoitus, sain tehdä sitä mitä halusin.

Koulussa istuttiin ja opiskeltiin, tehtiin kotiläksyjä ja kuunneltiin opettajaa. Me kaikki, täsmälleen samalla tavalla. Kotona kirjoitin ja koulussa kuuntelin matematiikka, fysiikkaa, englantia ja kaikki niitä muita aineita. Koskaan nämä kaksi asiaa eivät kohdanneet.

Kun siirryttiin yläasteelle, jatkui opiskelu muuten samanlaisena, mutta nyt mukaan tuli tulevaisuuden suunnittelu. Mitä peruskoulun jälkeen tapahtuisi ja mihin ne omat todistuksesta saatavat pisteet riittäisivät. Kyllä, nimenomaan pisteet, ne olivat se ainoa tapa suunnitella tulevaa. Jokaisella koululla ja valinnalla oli pisteisiin ja arvosanaan sidottu pääsyvaatimus ja noita kouluja oli joko lukio tai ammattikoulu eri linjoineen. Jos olit intohimoinen urheilija, niin oli olemassa joku urheilulukio, jonka nimen kuulin muutamaan kertaan. Ja jos et minun tapaan ollut vähimmässäkään määrin urheilullinen, niin valitsit joko tavallisen lukion tai sitten jonkun ammattikoulun linjan.

Periaatteessahan niitä vaihtoehtoja oli, mutta ne kaikki oli sinulle muualta annettuja. Ei missään kohtaa kyselty mitä sinä haluat tehdä, mikä sinua oikeasti kiinnostaa, ei mietitty millainen olet. Ellei nyt sitten tuollaiseksi lasketa pieneen kuraattorin koppiin menemistä ja tuon pelottavan tulevaisuudestasi päättävän henkilön kanssa käytyjä keskusteluja. Ja siinä keskustelun lomassa kuraattori katseli vuoroin todistuksiasi ja vuoroin sinua. Keskustelutkin kulkivat tyyliin, että haluatko sinä laborantiksi vai hienomekaanikoksi tai että, kiinnostaako sinua lukio vain ammattikoulu. Siinä sitä sitten yritti päät

tää tulevaisuudestaan, muutaman lyhyen, minuuttien pituisen keskustelun aikana ja jos totta puhutaan, ei varmasti olisi edes uskaltanut tai kehdannut sanoa mitään muuta toivetta tai intohimoa, kuin mitä ne kuraattorin edessä olevat paperit vaihtoehdoiksi antoivat.

Sen mitä uutisoinnista olen saanut irti, niin nykypäivänä noita vaihtoehtoja on aidosti enemmän ja ennen kaikkea oppilaat saavat jo hyvin varhaisessa vaiheessa mahdollisuuden jollain tapaa suuntautua haluamallaan tavalla ja heitä tuetaan löytämään ne omat tavoitteet ja omat mielenkiinnon kohteet (tai ainakin näin olen ymmärtänyt).

Joten jos joku ihmettelee, miksi minä tässä iässä julkaisen esikoisromaanin, niin tie tänne on ollut pitkä ja kivikkoinen. Kaiken opetteleminen itsenäisesti, välillä jopa muilta piilotellen ja melko vähän ympäristön tukea saaden, on vain vienyt aikaa. Ehkä joku rohkeampi tai joku, joka ei kasvanut ympäristössä, jossa ei koskaan edes kuunneltu musiikkia tai jossa kukaan ei lukenut kirjoja, olisi toiminut toisin.

Siksi olen äärettömän ylpeä ja tyytyväinen, että olen kyennyt pääsemään tänne ja saan vihdoin tehdä sitä, mitä oikeasti haluan (ansiotyön sallimissa puitteissa toki).

Ei pelkkää tarinankerontaa

Kirjaa avatessa ei välttämättä tule ajatelleeksi, kuinka monimutkainen prosessi on saada sen sivu näyttämään siltä, miltä se siinä lukemassasi kirjassa näyttää. Sehän on vain tummaa tekstiä vaalealla pohjalla, eihän siinä ole mitään mietittävää?

Kun olet omakustannekirjailija ja riippumaton kustantamoista, niin samalla otat harteillesi kaiken sen, mitä muuten ei ehkä tarvitse miettiä. Ainakin itselle tämä enemmänkin tekninen työmäärä oli yllätys.

Lähtökohtainen totuushan on, ettei mikään näytä samalta kirjan sivuilla ja tekstinkäsittelyohjelman näytöllä. Tästä oivalluksesta muodostuukin sitten melkoinen työn ja päätösten rinki, jonka tavoitteena on antaa lukijalle kirja, joka jo ulkoasullaan muuttuu osaksi tarinan tunnelmaa ja on samalla parhaalla mahdollisella tavalla luettavissa.

Mitä sitten pitää miettiä ja päättää? Ensimmäisenä tietenkin kirjan koko, sillä sehän on kaiken ydin. Vasta sen jälkeen voi miettiä fontteja, rivivälejä ja sarkaimia, sitä kokonaisuutta joka rakentaa tuon kirjan ulkoasun ja myös osan lukukokemusta.

Kun kirjan koko on valittu, pitää oma tekstitiedosto muuttaa samaan kokoformaattiin, sillä sehän on aina keino saada koetulosteilla oikea käsitys siitä, miltä se kirjan sivu tulee näyttämään. Tämän jälkeen mietit vielä reunukset ja rivivälin, joita varten mittailet monen saman kokoisen painetun kirjan sivuja. Reunusten pitää mahdollistaa kirjan taitto, niiden ja rivivälin tulee olla miellyttävät silmälle, mutta samalla ne vaikuttavat merkittävästi sivumäärään.

Vasta kaiken tämän jälkeen tiedät, kuinka monta sivua sinulla oikeasti on ja voit ottaa noita oikealta näyttäviä koetulosteita. Ensimmäisen kirjan kanssa tässä kohtaa tulikin todellinen pulma. Alkuperäisessä tekstitiedostossa oli mukavat neljä ja puolisataa sivua, mutta kun muutin sen valitsemaani kirjan kokoon ja tyyliin, olikin sivuja äkisti lähes seitsemänsataa. Melkoinen tiiliskivi siis. Tästä lähti idea jakaa kirja kahdeksi osaksi, kuten lukijani tietävätkin.

Tietenkin myös fontit ja kirjasinkoko pitää päättää. Harmonia, selkeys, sopivuus aihepiiriin ja valittuun kirjakokoon täytyy kaikki punnita ja tehdä ratkaisut niiden pohjalta.

Montaa fonttia ei pidä sekoittaa, mutta toisaalta otsikoissa ja leipätekstissä ehkä pitää käyttää eri fonttia. Niidenkin pitää tietenkin sopia yhteen. Fontti, kirjasinkoko ja riviväli pitää sovittaa niin, että lukeminen on helppoa. Toisaalta liian suuri fonttikoko vaikuttaa tunnelmaan ja myös kasvattaa sivumäärää. Ja myös koko kirjan tyyli, aihepiiri ja genre vaikuttavat valintoihin, sillä lastenkirja ja jännityskirja eivät voi näyttää samalta. Tavoitellaanhan niissä ihan eri tunnelmaa.

Ja sitten kun olet mielestäsi tuijottanut näyttöä riittävästi ja valinnut kaiken oikein, sitten pitää ottaa taas koetulosteita. Edelleenkään asiat eivät näytä samalta paperilla.

Kun tämä kaikki on tehty ja kirja on valmis myös taiton osalta, niin ei se itseasiassa ole sitä. Painotalo kun ottaa vastaa tyypillisesti PDF-tiedostoja, joten seuraavaksi sinä täytenä amatöörinä yrität löytää ilmaisen keinon kääntää kirja painokelpoiseen PDF-muotoon. Totta kai omakustannepalveluita tarjoava kustantaja neuvoo koko matkan ajan, mutta lopullinen työ kaikkine päätöksineen on kuitenkin omalla vastuulla.

Eli lukematon määrä valintoja ja päätöksiä, jotka onneksi ainakin itsellä tulevat palvelemaan myös seuraavia kirjoja. Kerran huolella ja melkoisen suurella vaivalla tehty työ kantaa toivottavasti pitkälle tulevaisuuteen ja voi keskittyä siihen mitä rakastaa, eli kirjoittamiseen.