Sääty, Vaiettu salaisuus

Matka oman tyylin löytämiseen

Sain jonkinlaisen sykäyksen kirjoittamiseen lukemisen kautta, mikä ei tietenkään ole mitenkään ihmeellinen asia. Tuskin kukaan harrastaa kirjoittamista harrastamatta samalla myös lukemista.

Joka tapauksessa huomasin useaan otteeseen tai oikeastaan lähes aina miettiväni, miten itse olisin jonkun kirjan juonta kuljettanut, mitä ratkaisuja itse olisin tehnyt tarinan tai henkilöiden osalta. Tämän pyhäinhäväistyksen kohteeksi joutuivat niin Tolkien, Asmiov kuin Burroughs, vaikka heidän töitään ihailin ja rakastinkin.

Riittävän kauan näitä asioita miettiessäni, päätin suhteellisen loogisesti, että miksi en sitten kirjoittaisi omaa tarinaa. Sellaista, jossa tapahtumat kulkevat juuri niin kuin minä haluan. Siitä lähti kirjoitusharrastus. Ensin tarinoita syntyi ruutupaperille, sitten niitä tehtiin joululahjaksi saamallani mekaanisella kirjoituskoneella. Teininä ostin iltatöistä ansaitsemillani rahoilla sähköisen kirjoituskoneen ja vuonna 1991 hankin ensimmäisen tietokoneen, jonka Word Perfect ohjelmisto siirsi kirjoitukseni digitaaliseen maailmaan.

Meni jonkin verran aikaa ennen kuin aloin ymmärtämään, että tekstini sisälsi liikaa vaikutteita noista ihailemistani kirjoista. Vaikka tarina oli minun, henkilöhahmot omiani ja kaikki tapahtui juuri kuten halusin, niin silti nuo kirjoitukset olisivat voineet olla jatko-osia lukemiini kirjoihin (eivät laadullisesti, mutta tyylillisesti). Tämä ei sinällään haitannut harrastamista, sillä tarinoiden kirjoittaminen oli pääasia, ei niinkään jonkun oman tyylin löytäminen.

Vielä silloinkin, kun lähetin ensimmäisen käsikirjoituksen kustantajalle 80-luvun loppupuolella, olin aika kiinni muualta opitussa. Näin oli ainakin sisällöllisesti. Ensimmäinen asia, mitä aloin kehittämään, oli tekninen toteutus. Erilaiset termit, nimet, nimitykset muuttuivat omanlaisiksi ja pyrin irti muiden käyttämistä kielikuvista. Tässä mielessä tuo ensimmäinenkin lähettämäni käsikirjoitus oli jo askel kohti omaa tyyliä.

Jossain kohtaa aloin oikeasti miettimään myös sisältöä. Eli miten oikeasti halusin tarinoita kirjoittaa, mihin asioihin halusin keskittyä, mitkä asia olivat minulle läheisiä, mitä inhosin ja mitä rakastin.

Näiden pitkien itsetutkiskelujen siirtämien kirjoittamiseen ei ollut mikään lyhyt tai helppo projekti. Silti uskon löytäneeni tuon oman tyylini hyvissä ajoin ennen kuin julkaisin ensimmäisen romaanini. Toki on varmaa, että tyyli kehittyy, mutta olen onnellinen siitä, että julkaisuhistorian alkaessa, tiesin ainakin jollain tasolla, miten halusin kirjoittaa.

Eli mitä sitten löysin itsestäni? No ainakin minulla on raunioihin, linnoihin, vanhoihin kaupunkeihin ja kirkkoihin liittyvä intohimo ja näiden ansiosta tarkkaan mietityt arkkitehtuuriset yksityiskohdat ja miljöön kuvaaminen tulivat mukaan. Olen myös suunnattoman innostunut ruokakulttuureista ja sitä kautta hyvinkin tarkat ruokailutavat ja ruoat pääsivät kirjojeni sivuille. Sekä ammatin että harrastuksen takia tietämykseni taisteluista ja kamppailulajeista ovat kohtuulliset ja siksi mietin hyvinkin tarkkaan jokaisen kamppailun koreografian ja taktiikan. Olen myös kiinnostunut historiasta ja luen ahmimalla erilaisia historiankuvauksia ja joten kirjoissani on aina mukana itse tarinan tapahtumiin johtaneet historialliset seikat. Ja tietenkin tärkeimpänä asiana on mieltymykseni vahvoihin naishahmoihin ja sitä kautta ei ole vaikea päätellä, keitä ovat kirjojeni päähenkilöt.

Olen myös jollain tapaa realisti ja siksi kliinisen puhtaat sankarit, niin fyysisesti kuin henkisesti, eivät tuntuneet omilta. Halusin sankareiden hikoilevan ja likaantuvat, halusin heidän sankaritekojen ohella tekevän myös inhottavia asioita, koska sellaista elämä on. Ei kukaan ole täydellisen ja pyyteettömän hyvä, eikä kukaan voi hikoilla viikkotolkulla samoissa vaatteissa ja pysyä aina vaan freesin puhtaana.

Vaikka en nyt suoranaisesti erakko olekaan, niin olen aina viihtynyt omissa oloissa ja harrastukset ovat monin paikoin korostaneet tätä. Kirjoittaminen, piirtäminen, pienoismallien rakentelu ja elokuvissa käynti tuntuivat aina paremmalta vaihtoehdolta kuin kaveriporukassa oleminen. Tämä piirre varmasti näkyy päähenkilöiden elämässä ainakin jollain tapaa.

Löysin myös niitä asioita, joita inhoan niin paljon, etten halua käsitellä niitä. Näistä ehkä tärkein on syvä inhoni epärehellisyyttä, kieroilua ja selkään puukottamista kohtaan. Siksi kirjoissani juonittelujen ja epärehellisyyden osuus on aika vähäinen ja yritän löytää muita keinoja tuoda mukaan konflikteja, sekoittaa muilla tavoilla hyvää ja pahaa toisiinsa.

Inhoan myös sukupuolirooleja ja olen saanut oman osani niiden painolastista. Poika, joka mieluummin kirjoittaa runoja kuin pelaa jalkapalloa, mieluummin käy yksin elokuvissa kuin katsoo jääkiekkoa kavereiden kanssa, joka oli intohimoinen Dingo-fani aikana, jolloin se oli teinityttöjen juttu, ei välttämättä saanut parasta mahdollista kohtelua. Siksi sukupuoliroolien sekoittaminen on itselle viihdyttävää, ja vahvojen naisten ollessa pääosassa, myös helppoa.

Tässä siis vähän tarinaa kehityskaaresta, joka on muokannut minua kirjailijana.

Viimeinen otos ennen julkaisua uuden kirjan sivuilta

Bendar odotti kunnes jokainen kaappareista oli portaissa, mahdollisimman huonossa asemassa, ennen kuin teki aloitteen. Hän ampaisi pitkällä loikalla konsolipöytien ylitse ja alkoi tulittaa päästessään portaiden luokse. Kaapparit saivat ammuttua pari huonosti tähdättyä laukausta, mutta yllätettyinä ja vaikeassa asemassa tilanne oli toivoton. Ylhäältä tuleva luotisade oli murhaavan tarkkaa ja parissa sekunnissa neljä kuudesta kaapparista oli saanut kuolettavan osuman. Samalla, kun ruumiit vyöryivät alas, ne veivät mukanaan alimpana kiivenneet.

  Bendar tajusi tilanteen, työnsi pistoolin koteloon ja syöksyi portaisiin. Kiipeäminen oli liian hidasta, joten hän tarrasi kaiteeseen ja laski käsien ja jalkojen varassa alaspäin. Polte kämmenissä muuttui nopeasti tuskalliseksi ja Bendar kiepautti itsensä kaiteen yli. Hän putosi viiden metrin matkan alatasanteelle ja otti putouksen kevyesti vastaan.

  Kaksi hengissä olevaa kaapparia yritti juuri päästä pystyyn veristen ruumiiden keskeltä. Bendar ei tuhlannut luoteja näihin kahteen, vaan kiskaisi miekan esiin, astui askeleen eteenpäin ja iski kahdella tarkalla sivalluksella molempien pään irti. Veren pulputessa katkaistuista kauloista ja päiden kieriessä irvokkaasti, ruumiit kaatuivat hiljalleen lattialle. Samalla Bendar oli jo kiipeämässä takaisin keskustasanteelle. Päästyään ylös hän vinkkasi Durenerin pois huoneesta.

  Nuorukainen astui varovaisesti ulos työhuoneesta ja katseli lattialla lojuvia ruumiita. Kaikki oli tapahtunut äärettömän nopeasti, muutamassa sekunnissa nainen hänen seurassaan oli tappanut kokonaisen lauman kaappareita. Työskentelyhuoneen paksun lasin läpi eivät käydyn taistelun äänet olleet kuuluneet. Koko tapahtumaketju oli piirtynyt nuorukaisen silmiin varjomaisena näytelmänä, jossa aseet sylkivät tulta ja uhrien suut aukenivat huutoon, mutta mitään ei kuulunut.

  Durener näki veripisaroiden tippuvan ristikkolattian lävitse ja katsoi mustiin verhoutunutta naista. Hän alkoi hiljalleen ymmärtää, ettei mitään muuta turvaa tarvittu. Agentti ei ollut vain nimitys, se oli jotain paljon enemmän ja kaapparit olivat saamassa siitä julman opetuksen.

  Ympärillä konehuoneen melu jatkui tasaisena, aivan kuin mitään ei olisi tapahtunut. Nuorukainen tajusi pidätelleensä hengitystä ja henkäisi äkisti saadakseen happea konehuoneen paksussa ilmassa. Hän tunsi huonovointisuutta ja ehkä jopa hivenen pelkoa.

Kolmas näyte tulevan kirjan sivullta

Bendar henkäisi syvään, pettyneenä, murheellisena ja kiukkuisena. Hän seisoi paikalla kauttaaltaan pölyn ja roskien peitossa, veriset naarmut kasvoissa kirvellen. Bendar tuijotti lasittunein silmin tuhosta kertovaa ympäristöä ja yritti sulatella tapahtunutta. Sitten nainen lähti hitaasti astelemaan pois räjähdysalueelta, ei ollut mitään tehtävissä. Nyt oli löydettävä paikka, josta saisi yhteyden päämajaan ja voisi raportoida tilanteen.
 
   Bendarin astellessa eteenpäin, alkoi aukealla näkyä liikettä. Paikallista poliisi- ja pelastushenkilöstöä kiirehti alueelle, hämmentynyttä yleisöä kerääntyi paikalle. Kukaan ei tiennyt mitä oli tapahtunut, vain sen, että se oli jotakin kammottavaa. Hiiltyneet ja veriset ruumiit ja räjähdyksen runtelema ympäristö saivat epätoivoisia ilmeitä nousemaan kasvoille. Pelastushenkilöstö alkoi järkyttyneenä käydä läpi ruumiita ja poliisi yritti pitää hämmentyneen ja pelokkaan yleisjoukon aisoissa.
 
   Yhä laajenevan paniikin ja kasvavan järkytyksen muodostamassa sekavassa tilanteessa Bendar sai kulkea rauhassa. Likainen ja verinen nainen ei herättänyt huomiota, kaikkien katseet tuijottivat järkyttävää räjähdysaluetta. Kyyneleitä näkyi monilla kasvoilla, epätoivoa sitäkin useammilla. Mitään tällaista ei kukaan ollut koskaan nähnyt.
 
   Bendar jäi hetkeksi nojaamaan lauta-aitaan. Hän tunsi kuvotuksen ja huimauksen vievän hetkellisesti voimat. Agentti hengitti syvään ja suoristautui, tämä ei ollut tien pää. Kivut ja järkytys tuli siirtää jonnekin taka-alalle ja keskittyä siihen, mitä vielä oli jäljellä. Kaikki tieto oli kerättävä, elämän tärkein raportti lähetettävä eteenpäin ja sitten, ehkä sitten olisi hetki aikaa levätä.
 
   Bendar muisti salamurhaajan sanat: ”He palauttavat linnunradan takaisin oikealle tielle.”
 
   Tämäkö oli se oikea tie, tätäkö mies oli tarkoittanut. Jos niin oli, niin myös toinen tämän sanoma lause oli käynyt toteen: ”Sinä kohtaat todellisen painajaisen.”

   Jos painajaisia oli olemassa, niin tämän lähemmäs sellaista ei valvetilassa päässyt.

Millä tyylillä kirjoitan

Kuvailen kirjoittamaani tyyliä realistiseksi ja jotakuta voi varmaankin hämmentää miten tuo sana sopii scifiin ja fantasiaan. Itselle termi oli luonnollinen valinta ja pidin sitä ihan selvänä. Lähdin miettimään asiaa tarkemmin, kun taannoin Finnconissa juttelin lyhyesti toisen kirjoittajan kanssa. Hän käytti samaa termiä, mutta aivan erilaisista lähtökohdista.

Ehkä asia ei olekaan niin selvä. Joten tässä ajatuksia siitä, mitä minä realismilla ja ehkä kokonaisvaltaisesti tuolla omalla tyylilläni tarkoitan.

Realismi voi todellakin tarkoittaa montaa asiaa. Kuten kirjoittajakollega kertoi, on hänen kirjoissaan oikeita ja aitoja tapahtumapaikkoja. Samaan tapaanhan esimerkiksi J. K. Rowlingin kirjoissa viljellään oikeita paikkoja mielikuvituksellisten lomaan. Myös kahden suuren sarjakuvakustantamon, DC:n ja Marvelin välillä on tässä suuri ero. DC käyttää taustana keksittyjä kaupunkeja, kun taas Marvelin sarjakuvissa kaikille tuttu ympäristö luo kiinteän suhteen kerrontaan. Eli miljöö voi olla yksi asia, joka tuo realismia myös tämän genren tarinaan.

George R. R. Martinin kirjoissa käytetään toisenlaista realismia. Vaikka mukana on yliluonnollisia elementtejä ja lohikäärmeitä, niin se mitä ihmisille tapahtuu, mitä he tekevät ja mitä kokevat, on hyvinkin realistista. Klassisesti sanottuna, tapahtumat ovat täynnä verta, hikeä ja kyyneleitä, josta taikatemput ja yliluonnolliset voimat ovat kaukana.

Jos puolestaan haluaa ottaa esimerkkejä toisesta päästä, hyvin lennokkaasta fantasiasta, niin vaikkapa Eddingsien kirjat tai Edgar Rice Burroughsin Mars-kirjat ovat sellaisia. Niissä viljellään runsaasti taikuutta tai esitellään mitä mielikuvituksellisimpia olentoja. Ne ovat aika kaukana minun tyylistä, mutta ovat silti yksiä kaikkien aikojen suosikkejani. Eli tyyli ei tee kirjoista huonoa tai hyvää, ei vaikka se ei olisikaan sellaista mitä itse kirjoittaa. Tykkäänhän minä myös Harry Pottereista ja DC:n Batman on yksinkertaisesti paras kaikista.

Yksi vertauskuva scifin puolelta löytyy kahdesta suhteellisen tunnetusta star -franchisesta, vaikka toki edustavatkin lähtökohtaisesti elävän kuvan formaattia. Ja tähän väliin täytyy heti sanoa, että seuraavat asiat eivät edelleenkään ole hyvän ja huonon vertauksia, fanitan molempia ja olen nähnyt lähes kaiken molemmista. Asioiden käsittelytavoissa on kuitenkin suuri ero.

Star Trek on selvästi teknologisempi. Sen yhtenä pääelementtinä on selittää tapahtumia ja tehdä juonen ratkaisuja teknologian avulla. Uskomaton määrä erilaista teknistä sanastoa löytyy, kun katselee mitä tahansa Star Trek sarjaa tai elokuvaa.

Star Wars puolestaan menee toiminta ja tapahtumat edellä. Siellä kerrotaan tai käsitellään hyvin vähän ympärillä olevaa teknologiaa, mihin jokin asia perustuu tai miten sitä käytetään. Teknologia on siellä taustalla, mutta kuuluu niin oleellisesti normaaliin elämään, ettei siitä tarvitse keskustella.

Asioita, mukaan lukien realismi, voi siis käsitellä monella eri tapaa, vaikka genre ei ehkä ensi kuulemalta sellaiseen anna mahdollisuuksia. Mihin tämä kaikki siis laittaa minut? No sinne Game of Thronesin ja Star Warsin tyyliseen maailmaan ja tämä on sanottu vain tyylilajin ja lähestymistavan kannalta. En todellakaan yritä verrata itseäni tai kirjojani millään tavalla noihin esimerkkeihin.

Kirjoissani teknologia ja yliluonnollisuus ovat olemassa, mutta ovat jossain taustalla ja tarina henkilöhahmoineen on keskiössä. Kirjoitan hahmoistani niin, että he todellakin kokevat myös fyysisesti kaiken, mitä eteen tulee. Sekoitan iloisesti fantasiaa ja scifiä toisiinsa, mutta silti paikoitellen voi kuvitella lukevansa historiallista romaania, mysteeritarinaa tai puhdasta seikkailua.

Koko tämän kirjoituksen peruste ei ollut määritellä hyvää tai huonoa, mikä toivottavasti näin toistamalla uskotaan. Jokainen tyyli on hyvä. Kirjailija valitsee millaista käyttää ja lukija millaisesta on kiinnostunut. Tarkoitus oli selventää millainen on minun tyylini, millä tavoilla voi lähestyä realismia ja miten minä kerron tarinoita.

Miksi sitten juuri tämä sopii minulle ja miten päädyin tähän? Sitä onkin vaikeampia sanoa, ehkä pohdin sitä joskus toiste.

Toinen otos seuraavasta kirjasta

”Olemme tiedostaneet sen suuren kaikkeuden, joka taivaan tuolla puolen on”, Deto sanoi hiljaisuuden katkaisten.
   ”Teidän lähtökohdista se ei varmaankaan ollut helppoa”, Bendar vastasi. ”Enkä tarkoittanut tätä loukkaukseksi, vaan yksinkertaiseksi tosiasiaksi.”
   ”Tosiasia ei ole loukkaus”, Deto sanoi. ”Joskus sellainen kannattaa kuitenkin jättää sanomatta, jos sillä ei saavuta mitään hyvää tai rakentavaa.”
   Bendar ei kääntänyt katsettaan pois toisen naisen silmistä. Hänen oli seistävä sanojensa takana osoittaakseen, että oikeasti tarkoitti mitä sanoi.
   Deto vastasi katseeseen ja hymyili lopulta sanoessaan: ”Olet juuri sellainen kuin odotin, sillä tämä ei ollut sellainen tosiasia. Tämä ei loukannut, tämä kertoi vallitsevan tilanteen ja antoi pohjan jatkaa keskustelua.”
   Bendar nyökkäsi.
   ”Tiesimme taivaan olemassaolon ja mytologiamme kertovat siitä monia asioita, mutta tieto sen maallisuudesta ja sen tarjoamasta monimuotoisesta elämästä oli silti hämmentävä”, Deto sanoi.     ”Olemme sen kuitenkin hyväksyneet ja haluamme sen olevan meille kaikille saavutettavissa.”
   ”Varmaan kaikilla kulttuureilla on omat mytologiansa taivaasta, onhan se koko ajan tuolla kaiken elämän yläpuolella, vaihtelee muotoaan ja olemustaan”, Bendar vastasi. ”Ja mitä lähempänä noita mytologioita ollaan, sitä vaikeampaa on ymmärtää sieltä saapuva elämä.”
   Deto nyökkäsi ja odotti toisen naisen jatkavan pohdiskeluaan.
   ”Älkää silti kuvitelko, että kaikki on paremmin taivaan tuolla puolen”, Bendar sanoi. ”Ei kannata hylätä kaikkea omaa vain saavuttaakseen jotakin merkityksetöntä.”
   ”Emme rynnänneet sankoin joukoin kaupunkeihin, kun niiden portit meille avattiin. Luotan kansaamme ja sen tapaan elää.”
   ”Kehitys ja vanhan säilyttäminen eivät ole ristiriidassa, jos oikeasti niin haluaa.”
   ”Pitää olla riittävän syvä kunnioitus omaa kulttuuria kohtaan, jotta ymmärtää sen säilyttämisen tärkeyden, mutta samalla pitää olla riittävän viisas hyväksymään se, mitä muilla on tarjottavana”, Deto sanoi nyökäten.
   ”Ja onhan monessa kulttuurissa vääristyneitä tai epämiellyttäviä piirteitä, joiden säilyttäminen ei kuulu kehitykseen. Kulttuuri ei saa olla tekosyy minkään kansan tai kansanosan alistamiselle tai sorrolle ja kehitys voi tarjota mahdollisuuden tarkastella monia asioita uudesta suunnasta.”
   ”Viisaita sanoja, Bendar toisesta maailmasta. Ne kertovat kuinka vaikeaa on kulkea sillä tiellä, jossa tulee kohdata itselle jotakin täysin uutta ja samalla pohtia sitä perintöä, jonka jälkipolville haluat jättää.”
   ”Se on vaikea tie ja jokaisen kansakunnan on se kuljettava”, Bendar sanoi. ”Kuljettava ja tehtävä omat valintansa.”
   Bendar mietti Detoa ja tämän kansaa, heidän kehityksen tasoaan ja heidän suhtautumistaan avaruuteen. Siitä tuli mieleen oma kotimaailma ja miten asiat olivat siellä menneet niin eri tavalla. Kumpi säilyisi, kumpi tapa olisi oikea. Vai eikö oikeaa ollut, oliko vain vääjäämätön kehitys.

Hetki tätä päivää ja häivähdys tulevaa

Yksi kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa, näin ainakin joku on väittänyt. Muuri -kirjoissa on yhteensä lähes 200 000 sanaa, mutta en toki ajatellut ladata kahtasataa kuvaa tänne blogiin.

Ehkä tämä pieni video kuitenkin herättää mielenkiintoa noita sanoja kohtaan. Lopussa myös häivähdys syksyn uutuudesta.