Valtakunta

Kirjailijan uralle

Miksi indie tai miksi edes julkaiseva kirjailija? 

Näitä kysymyksiä on pyöritelty somessa ja itsekin olen muutamalla sanalla kokemuksistani kertonut. Tässä laajemmin ajatuksia siitä, miksi olen lähtenyt julkaisemaan ja miksi omakustanne sopi minulle.

Ensimmäinen syy on tärkein eli halu kirjoittaa ja kertoa tarinoita. Tämä intohimo syntyi jo lapsena ja on seurannut mukana koko elämän ajan. Pelkkä kirjoittaminen ei tietenkään aina johda kirjan julkaisuun ja itselläkin meni vaatimattomat kolmekymmentä vuotta ensimmäisestä kustantajalle lähetetystä käsikirjoituksesta ensimmäiseen julkaistuun kirjaan.  

Toinen syy omalle julkaisupäätökselle oli kirjoituksen laatu. Tuon ensimmäisen yli kolmesataa sivuisen kirjan lähetin kustantajalle jo seitsemäntoistavuotiaana 1987 ja se ei luonnollisestikaan saanut kustannussopimusta. Vaikka jo silloin tiesin kuinka pieni osuus käsikirjoituksista julkaistaan ja vaikka tiesin, että edustin marginaaligenreä, niin olihan lopputulos tietenkin pieni pettymys.

Nyt kun katsoo tuon aikaista tekstiä, niin voi huoletta todeta kustantajan olleen oikeassa. Nuo ensimmäiset tarinani ja tuo ensimmäinen käsikirjoitukseni olivat rakenteeltaan puutteellisia ja tarinaltaan ohuita.

Vuosi vuodelta jatkoin kuitenkin kirjoittamista ja saatoin itsekin huomata, että kehitystä tapahtui. Sitä tapahtui niin tarinankerronnallisesti ja kielellisesti, kuin henkilöhahmojen ja tapahtumien syvällisyydessä. Silti luottamusta omaan tekstiin oli vaikea löytää. Missä kohtaa teksti olisi sellaista, että sen voisi julkaista? Missä kohtaa voisin väittää, että tarinani ovat kirjan arvoisia?

Kuten nykyisyys osoittaa niin uskallus julkaista omia tarinoita kirjoiksi on löytynyt. Uskalluksen lisäksi nuo kirjat kertovat, että kehittyminen kirjoittajana jatkuu yhä. Se tietenkin tuntuu hyvältä. Varsinkin kun julkaisutoiminnan kautta kehut ja kommentit sekä ensimmäisistä kirjoista että niiden jälkeen tapahtuneesta kehityksestä tulevat ulkopuolisten taholta.

Kolmas ja lopullinen syy lähteä julkaisemaan oli sitten puhtaasti teknologinen ja taloudellinen.

Ymmärrykseni siitä, että omakustanne olisi ainoa tie kirjailijaksi, oli vahvistunut vuosien myötä. Edustihan kirjoittamani scifi ja fantasia marginaaligenreä Suomessa. Marginaaligenren sisälläkin laskin kirjani kustantajien kannalta epäkaupalliseen alalajiin, jossa graafisen yksityiskohtainen kuvaus asioista, joita ei koko kansan bestsellereihin voi kirjoittaa, yhdistyi kirjasta toiseen jatkuvaan pitkäjänteisyyteen. Halusin rakentaa itsenäisistä tarinoista koostuvan, mutta keskenään tavalla tai toisella nivoutuvista kirjoista kokonaisen maailmankaikkeuden teos kerrallaan. Oli vaikea kuvitella sellaisen sopivan kustantajalle.

Omakustannetoiminnassa tapahtunut mullistus, jossa digitaalitekniikka on korvannut perinteisen painotavana, antaa mahdollisuuden oman kirjan julkaisuun. Ennen kirjailijan tuli itse ostaa kirjojaan suuri määrä, jotta painotalo sai katettua kulunsa. Tällä tavoin taloudellinen riski siirtyi kirjailijalle ja kustannukset saattoivat olla huomattavia. Uuden tarvepainatuksen myötä ovat kustannukset alentuneet merkittävästi ja kynnys julkaista madaltunut.

Näiden kolmen syyn varjolla päädyin julkaisevaksi kirjailijaksi kaikkien näiden vuosikymmeninen jälkeen.

Mitä sitten itse ajattelen tähänastisesta polustani nimenomaan indiekirjailijana?

Päädyin indiekirjailijaksi ilman, että edes yritin kustannussopimusta. Saatoin olla monessa kohtaa väärässä, mutta tähän lopputulokseen kuitenkin päädyin. Kuudes kirja on julkaistu ja kaikki on kirjoitettu suoraan omakustanteiksi. Olen saanut kirjoittaa juuri sellaisia tarinoita ja sellaisella aikataulla kuin haluan. Olen saanut julkaista itsenäisistä tarinoista koostuvaa kirjasarjaa epäkronologisessa järjestyksessä. Toisaalta olen joutunut tekemään kaiken yksin ja tietoisena, ettei sillä tavalla kykene välttämään virheitä.

Ensimmäisen kahden kirjan kanssa olin todellakin täysin yksin. Ei ollut harrasteverkostoa, ei ystäviä, ei somekokemusta ja vaikka tiesin muitakin omakustannekirjailijoita olevan, ei ollut tietotaitoa päästä verkostoitumaan. Kahden ensimmäisen kirjan kohdalla voisin nykytiedoilla korjata paljonkin, mutta olen niistä silti erittäin ylpeä. Täysin yksin ja ilman mitään kirjoittamista tukevaa koulutustaustaa, on kahden romaanin julkaisu itselle huikea asia. Nyt kun tiedän, että ne ovat kaikista puutteistaan huolimatta saaneet lukijat nauttimaan tarinoistani, on tunne vieläkin syvempi.

Kirjojen julkaisun ja lukijapalautteen tuomaa iloa lisää jo aiemmin mainittu kehittyminen. Uudemmat kirjat ovat saanet vieläkin parempaa palautetta ja suoria sanoja siitä, kuinka paljon olen kirjoittajana kehittynyt.

Jos nykyisillä tiedolla lähtisin  julkaisemaan ensimmäistä kirjaa, tekisin monta asiaa ihan samalla tavalla, mutta monta asiaa myös tyystin toisin.

Päätyisin varmasti suoraan omakustannekirjailijaksi, koska en edelleenkään uskoisi saavani kustannussopimusta. Kärsivällisyyteni ei enää tässä iässä myöskään riittäisi prosessiin, joka käsikirjoituksen lähettämisestä ensimmäiselle kustantajalle ja siitä itse julkaisutapahtumaan mitattaisiin vuosissa.

Tukea ja apua osaisin kuitenkin hakea ihan eri tavalla, sillä ei omakustantajankaan ole pakko tehdä kaikkea yksin. Pikkuhiljaa kirjoittamisen jatkuessa jopa minä pääsin ylös omasta pimeästä kuopasta ja löysin sekä vertaistukea että käytännön apua.

Outolintu

Olen aina ollut jotenkin omituinen tai vähintäänkin erikoisia polkuja tallaava. Eivät kaikki ratkaisuni ole olleet mitenkään erityislaatuisia, mutta harvoin olen valinnut samaa tietä kuin muut ympärilläni. Myös juuri perustetussa Indieklubissa olen sekä sukupuolen että iän puolesta outolintu, mutta harvoin jos koskaan olen tuntenut niin suurta yhteenkuuluvuutta kuin klubin kanssakirjailijoiden seurassa.

Mitä siis tarkoitin outolinnulla? Esimerkkiä aivan lapsuudesta jo kertoo, ettei ajatusmaailmani ollut ehkä ihan tavanomainen. Äidiltä kuullun perusteella kaikkien muiden lapset halusivat pois vaunuista, halusivat leikkiä ja pitää vauhtia. Minä kuulemma istuin hiljaa vaunuissa ilman pienintäkään aikomusta poishaluamisesta tasan niin vanhaksi kuin joku vain viitsi vaunuja työnnellä.

Kouluaikoina kaikki ikätoverit harrastivat jalkapalloa, jääkiekkoa ja kaveriporukoissa pyörimistä samalla, kun minä istuin omassa huoneessani piirtäen, kirjoittaen, lukien ja pienoismalleja kooten. Koko peruskoulun yhdeksän vuoden aikana tapasin koulun ulkopuolella ehkä neljää koulukaveriani. En itse edes ajatellut asiaa, mutta jälkeenpäin olen miettinyt mitä vanhempani tuolloin mahtoivat ajatella. Olivatko helpottuneita, kun en viettänyt aikaa kaveriporukoissa ja harrastukseni olivat suhteellisen halpoja vai pelkäsivätkö että minussa oli jotakin vialla? Itse en muista tunteneeni oloani yksinäiseksi, vaikka paljon yksin olinkin. Jotenkin minulle riitti kavereiden tapaaminen koulussa, koulun jälkeen halusin omaa aikaa.

Ammattikoulussa vierähti kaksi vuotta hienomekaanikon opinnoissa ja tuona aikana tutustuin myös ensi kertaa niin sanottuun iltaelämään. Joku kaveri raahasi minut paikkaan, missä oli kauhea meteli ja valtava määrä ihmisiä. Se oli disko, jollaisen instituution olemassaolosta en ollut edes tietoinen. Katselin vain hölmistyneenä ympärilleni tietämättä, että pahin oli vielä edessä. Nimittäin tietenkin joku täysin tuntematon tyttö raahasi minut sille alueelle, jonka nyt tiedän olleen tanssilattia. Siis en ollut eläissäni edes kuullut diskomusiikista ja nyt piti sitten jotenkin tanssia. Onneksi kyseessä oli jokin hidas biisi ja siinä tytön syleilyssä ei tarvinnut kovin paljoa liikkua. Tämä ja muut vastaavat kokemukset opettivat, että vaikka osasin olla ryhmässä sosiaalinen, niin kahdenkeskiset tilanteet olivat hankalia. Niistä oli luonnollisuus kaukana ja pakostakin mietin, oliko minussa jokin vikana. Miettiminen on kesken yhä tänäkin päivänä.

Iltaelämän huimissa vesissä liikkumisen ohella tuli armeijan vuoro. Suurin osa pojistahan menee kutsuntoihin ja sitä kautta heille määrätään jokin palveluspaikka. Minä hakeuduin jo ennen kutsuntoja vapaaehtoisena Ilmavoimien lentoteknillisen alan pääsykokeisiin ja pääsin sitä kautta varusmiespalvelukseen Ilmavoimien teknilliseen kouluun.

Varusmiesajan opiskelin ja työskentelin siis ilmavoimien hävittäjäkaluston parissa ja kun tuo aika alkoi päättyä, tein jälleen oman ratkaisuni ja päätin pyrkiä töihin Ilmavoimiin. Niinpä kaikkien ikätovereideni päästessä kotiin, minä suuntasin jälleen Ilmavoimien teknilliseen kouluun aloittamaan kahden ja puolen vuoden koulun. Olin kokenut vähättelyä jo silloin kun valitsin ammattikoulun lukion sijaan, tunne toisen luokan kansalaisesta jäi kalvamaan, vaikka valinta oli oma ja mielestäni oikea. Tehtyäni valinnan pyrkimisestä Ilmavoimiin ihan töihin, sain ihan uuden aallon vähättelyä. Minua pidettiin avoimesti tyhmänä, koska en halunnut mihinkään muiden mielestä oikeaan oppilaitokseen.

Valmistumiseni jälkeen aloitin työskentelyn hävittäjäkaluston huolto- ja korjaustoiminnan parissa. Siinä hommassa vierähti pari vuotta ja ehkä aiemman vähättelyn takia opiskelin työn ohella Tampereen teknillisessä koulussa lentokoneenrakennuksen teknikon tutkinnon. Tutkinto, jota en tarvinnut, mutta joka todisti minulle itselleni, että pystyn siihen.

Työkaverien jatkaessa työtä, johon meidät oli koulutettu, minä siirryin itse hankitun pätevyyden ja ylempien pyynnön takia kokopäivätoimisesti tietokoneiden pariin. Jälleen asia, joka kiinnosti, jota halusin, mutta joka herätti ympäristössä vähättelevää kummastusta. Muiden tehdessä sitä oikeaa työtä, minä ainoastaan suunnittelin, kehitin ja koulutin heille tietojärjestelmiä, jotka olivat täysin turhia siihen asti, kunnes eivät toimineet. Siinä kohtaa ilman niitä ei voinut elää.

Mikään mitä edellä kirjoitin, ei tietenkään ole näin jyrkkärajainen asia. Aina on muitakin, jotka ovat tehneet samoja ratkaisuja ja samoja valintoja ja ovat toimineet odotuksiin nähden poikkeuksellisesi. Jotenkin olen vain itse onnistunut olemaan kerta toisena jälkeen siinä asemassa, jossa olen ollut outolintu ympäristöön ja sen odotuksiin nähden.

Lapsena en oikeastaan edes ymmärtänyt olevani jotenkin epätavanomainen. Nuorena aloin tuntea häpeää ja paikoin jopa suoranaista vihaa vähättelyä ja epävarmuutta kohtaan. Nuo tunteet vaikeuttivat varsinkin sosiaalista elämää ja varmaan tänä päivänäkin näkyvät herkkähipiäisyytenä ja omituisten asioiden aiheuttamina masennuksina. Näin vanhempana olen kuitenkin tilanteessa, jossa ymmärrän itseäni ja tiedän, kuka olen ilman, että tarvitsee esittää jotakin ympäristön asettamien normien takia.

Näihin ajatuksiin elämästäni sopii hyvin, että olen valinnut itsenäisen ja omia valintoja tekevän indiekirjailijan uran. Kirjani, tyylini ja tavoitteeni eivät varmasti edusta valtavirtaa, jos sitä katsoo suuren kaupallisen kustantajan näkökulmasta. Haluan kirjoittaa graafisen yksityiskohtaisella tavalla ja luoda lukijalle elokuvamaisen kokemuksen myös sellaisista asioista, joita ei bestsellereihin voi kirjoittaa. Haluan irvailla ja nauraa asioille, joita on totuttu pitämään vakavina, mutta naurun lomassa haluan myös vakavoitua yhteiskunnallisten pohdintojen ääreen. Haluan rakentaa kokonaisen maailmankaikkeuden historian kirja kerrallaan, joka pitkäjänteisyydessään pitää lukijan koukussa, mutta tuskin sopii riskejä kaihtavalle kustantajalle.

Lukijapalautteen perusteella olen onnistunut näissä tavoitteissani ja siksi odotan suurella innolla, että saan jatkaa julkaisutoimintaani ja saan jatkaa sitä osana Indieklubia.

Olen ylpeä kuuluessani joukkoonne. Yhdessä olemme enemmän.

Sääty, Äärimmäinen uhri

Miten lähdin rakentamaan omaa maailmankaikkeutta

Olen nyt julkaissut neljä kirjaa, jotka sekoittavat keskenään scifin, fantasian, mysteeriromaanien ja historiallisten kertomusten genrejä. Ne myös sijoittuvat kaikki samaan universumiin ja samalle historialliselle aikajanalle. Miten siis päädyin tähän? Oliko se tarkoituksellista alusta alkaen?

Eipä tietenkään, alku oli ihan tavanmainen yhden kirjan mittainen fantasiatarina. Lähdin kirjoittamaan sitä joskus 12-vuotiaana 80-luvun alussa pisteestä A pisteeseen B ilman sen suurempaa tavoitetta. Pikkuhiljaa tarinan kehittyessä halusin siihen kuitenkin myös historiallista syvyyttä. Se tuntui luonnolliselta ja jopa välttämättömältä. Tämähän on tietenkin aika luonnollista juuri fantasian ja scifin parissa, koska niiltä puuttuvat reaalimaailman vakiintuneet kiintopisteet. Minulle sykäys tuli todennäköisesti Tolkienin ja Asimovin fanituksen kautta, koska heillä molemmilla oli päätarinan taustalla laaja historia ja he olivat tuohon maailmanaikaan pääsääntöiset lähteeni näihin genreihin.

Niinpä keskustelujen ja takaumien kautta kerroin päätarinan mukana niistä historiallisista seikoista, joiden takia tapahtumahetken tilanteeseen oli päädytty. Vielä tässä vaiheessa tuossa historiassa oli melkoisesti jumalallista mytologiaa ja luomiskertomusta, mutta myös kansojen kehityshistoriaa ja nykyisyyteen vaikuttaneita tapahtumia.

Kirjan lähestyessä loppua ilmeni myös jonkinlainen tarve saada sille jatkuvuutta. Siis niin, ettei tarina vain pääty, vaan sen tapahtumilla on tulevaisuuden kannalta vaikutus ja tarkoitus. Alun perin lopetus oli liittynyt noihin jumalallisiin mytologioihin, mutta nyt vaihdoinkin suuntaa ja lopetin tarinan tavalla, jossa se vaikutti myös muihin kansoihin eri planeetoilla. Ensimmäinen askel fantasian ja scifin yhdistämisessä siis.

Näin olin kirjoittanut ensimmäisen kokonaisen romaanin mittaisen tarinan ja ikään kuin vahingossa pitkähkön historian sen maailmalle. Tässä kohtaa elettiin noin vuotta 1985 ja mekaaninen kirjoituskone oli naputtanut reilut 300 liuskaa.

Tarina jäi lepäämään ja aloitin seuraavaa. Koska intohimoni oli sekä fantasian että scifin puolella, oli avaruustarina luonnollisesti seuraava aiheeni. Nyt vaihtui myös työkalu, sillä iltatöistä saamillani rahoilla ostin sähköisen kirjoituskoneen, jossa oli jopa korjaustoiminto ja joka vanhempieni pelastukseksi oli myös hiljaisempi.

Uuden tarinan lähtiessä liikkeelle, olin jo tietoinen halustani kirjoittaa historiallista jatkuvuutta. Niinpä valmistelin kirjoittamista jonkinlaisilla ajatuksilla tarinaa edeltävästä menneisyydestä ja mietin keinoja niiden kertomiseen. Uudessa tarinassa oli siis heti mukana kuvailuja menneisyydestä, joka vaikutti tarinan käynnistämiin tapahtumiin.

En tarkkaan tiedä missä kohtaa kesken tarinan keksin yhteneväisyyden scifitarinan tilanteelle ja fantasiatarinan lopetuksen vaikutuksille. Joka tapauksessa olin äkisti varma, että nämä kaksi tarinaa nivoutuivat toisiinsa, vaikka ne sekä genrellisesti että ajallisesti olivat kaukana toisistaan. Ehkä syynä oli se tietynlainen filosofinen maailmankuva, jota olin jo hahmotellut fantasiatarinassa ja joka oli vielä vahvempana mukana scifitarinassa. Se tuntui vahvalta linkiltä ja sai pohtimaan tuota yhteyttä niin itse tarinassa kuin myös sen ulkopuolella.

Pohdintojen myötä laadin ensimmäiset tarinoiden ulkopuoliset suunnitelmat historian aikajanasta niiden välillä. Fantasiatarinalleni kehittämä menneisyys oli nyt kaiken lähtökohta ja scifitarina saattoi sen eräänlaiseen taitekohtaan. Toki jouduin tekemään molempiin kirjoihin muutoksia rakentaessani tätä yhtyettä, koska alun perinhän sitä ei ollut. Fantasiatarinan jumalallista mytologiaa poistin ja muokkasin tavalla, joka tuki paremmin kokonaisuutta. Samalla yliluonnolliset elementit poistuivat tarinan keskiöstä ja siirtyivät taustalle tukemaan laajempaa tarinaa. Scifitarinaan sen sijaan lisäsin mytologiaa ja yliluonnollisia elementtejä. Samalla muutin tapahtumien perusteita tukemaan vielä paremmin uutta lähtökohtaa ja kehitin edelleen omaa filosofista maailmankuvaani.

Kolmas tarinani oli dystopiaa ja ensimmäinen, jonka kirjoitin suoraan luomalleni aikajanalle. Nyt elettiin vuotta 1991, mikä on helppo muistaa, koska silloin ostin ensimmäisen tietokoneeni ja tarina oli ensimmäinen, jonka sillä kirjoitin.

Dystopiatarina avasi yhden ajanjakson, jota oli scifitarinassa sivuttu. Samalla se hahmotti tapaa, jolla uusia tarinoita kirjoittaisin. Jokainen kertoisi yhden osan luomani maailmankaikkeuden historiasta, olisi itsenäinen kertomus, mutta sisältäisi viitteitä muihin tarinoihin.

Jokainen tarina tietenkin kehitti ja tarkensi tuota historiaa, joka oli kuitenkin aluksi melko yksinkertainen ja suoraviivainen. Vain muutaman Excel rivin mittainen aikajana kasvoi pikkuhiljaa satoihin riveihin. Samalla tapahtumien paikat vaihtelivat, jotkut asiat poistuivat tarpeettomina tai vanhentuneina ja uusia tuli mukaan. Tämä kehitys jatkui koko sen ajan, jona vain harrastin tarinoita ja julkaisukynnys oli jossain kaukana.

Tässä tilanteessa olin, kun päätin lähteä indiekirjailijaksi ja julkaista omakustanteen. Oli tietenkin selvää, että jatkaisin kertomalla omasta maailmankaikkeudestani, mutta muuten pohdin pitkään mitä oikeasti kirjoittaisin. Lähtisinkö editoimaan vanhoja käsikirjoituksia vai tekisinkö kokonaan uuden tarinan ja ennen kaikkea, mihin ajanjaksoon sen sijoittaisin.

Päädyin siihen, että kirjoittaisin kokonaan uuden tarinan ja sijoittaisin sen suhteellisen alkuun tuossa historiassa, jopa ensimmäistä fantasiatarinaani aikaisempaan aikakauteen. Tämä loisi jonkinlaisen lähtökohdan kirjoille, minulle ja lukijoille (joista toki tässä vaiheessa en uskaltanut edes unelmoida). Tiesin jo tässä vaiheessa, ettei seuraava kirja olisi suoraa kronologista jatkoa ensimmäiselle, joten vankan perustuksen luominen tuntui järkevältä. Ajatus sekoittaa aikajanaa oli siis mukana alusta saakka. Se oli lähtöisin noista kahdesta ensimmäisestä tarinasta, jotka olin kirjoittanut kauaksi toisistaan ja joiden välillä oli hirvittävästi tapahtumia.

Halusin siis sekoittaa genrejen lisäksi myös aikajanaa, eli jokainen kirja kertoisi samasta maailmankaikkeudesta, mutta ei suinkaan kronologisessa järjestyksessä. Tällä tavoin asiat eivät olisi lukijalle liian helppoja ja saavuttaisin myös toisen tavoitteeni, eli tuoda jonkinlaisia hiljalleen paljastuvia mysteereitä ja salaisuuksia kirjojen tapahtumiin.

Joten mitähän kaikkea vielä on tulossa? Kuka tietää.

Säädyn jatko-osan takakansi

Loppu alkaa häämöttää. Säädyn jatko-osan mallikappale on matkalla, joten neljännen kirjan julkaisu siintää nurkan takana. Tässä takakansi pienenä makupalana.