Kirjoittaminen on aina ollut minulle helppoa, ainakin määrällisesti. Jo ala-asteella yksi lempiaineitani oli äidinkieli ja erityisesti ainekirjoitus. Eivät kirjoitukseni välttämättä olleet mitään loisteliaita klassikkoja, mutta jo silloin tarinankerronta oli verissä. Jos opettajan tavoite oppilaille oli saada vihkoon pari kolme sivua, niin minä kirjoitin helposti viisitoista sivua. Tarina kuitenkin meni monesti tekniikan ja annetun aiheen ohitse. Se puski kynästä paperille ja aika paljon punaista tuli erilaisten kielioppivirheiden johdosta. Samaten, vaikka aihe oli mikä tahansa, niin jollain enemmän tai vähemmän älykkäällä juonenkäänteellä onnistuin kirjoittamaan juuri sellaisen tarinan kuin mitä itse halusin. Opettaja ei aina arvostanut tätä omaperäisyyttä.
Samaan aikaan luin jo todella paljon ja jossain kohtaa havahduin siihen tosiasiaan, että kerran jos toisenkin mietin miten itse olisin tämän tarinan kuljettanut, miten itse olisin tässä tilanteessa halunnut kirjan etenevän. Siitä sain alkusysäyksen kirjoittaa omia tarinoita, aluksi ruutuvihkoon ja aika pian jo toivoin joululahjaksi kirjoituskonetta.
Ensimmäisen kokonaisen, yli kolmesataa sivuisen kirjan lähetin kustantajalle jo kuusitoistavuotiaana. Se tuli luonnollisesti hylättynä takaisin. Vaikka jo silloin tiesin, kuinka pieni osuus käsikirjoituksista pääsee julkaistavaksi ja vaikka tiesin, että edustin marginaaligenreä, niin silti lopputulos oli valtava pettymys. Jollain tapaa lamaannuin pidemmäksi aikaa, mutta onneksi into kirjoittamiseen pikkuhiljaa palasi.
Nyt kun katsoo tuon aikaista tekstiä, niin voi tietenkin todeta kustantajan olleen aivan oikeassa. En ole mikään Mozartin kaltainen lapsinero, vaan nuo ensimmäiset tarinani ja tuo ensimmäinen käsikirjoitukseni olivat vanhojen ainekirjoitusteni tapaan kieliopillisesti puutteellisia ja jopa kömpelöitä.
Vuosi vuodelta jatkoin kirjoittamista ja saatoin itsekin huomata, että kehitystä tapahtui. Sitä tapahtui niin tarinankerronnallisesti ja kieliopillisesti, kuin myös henkilöhahmojen ja tapahtumien syvällisyydessä. Silti tuo ensimmäinen ja myös parin sen jälkeen tapahtuneen julkaisuyrityksen hylkääminen kummitteli takaraivossa. Vaikka omakustannemahdollisuus tuli mukaan kuvioihin, oli epäilys koko ajan mielessä. Missä kohtaa teksti olisi sellaista, että sen voisi julkaista, missä kohtaa kehtaisin esittää tarinoideni olevan kirjan arvoisia. Missä kohtaa tarinan hiominen uudelleen ja uudelleen ei enää olekaan sen parantamista, vaan ainoastaan oman epävarmuuden paikkaamista?
Nyt kaikki epävarmuus ja pelko on haudattu riittävän syvälle, jotta olen kyennyt aloittamaan tarinoideni viemisen oikeiksi kirjoiksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti