Kolmannen kirjan editointi käynnissä, tässä maistiaisia

Tällä kertaa päätin ensi kertaa jakaa editoinnissa olevan uuden kirjani kohtauksen blogin muodossa. Meneillään on ensimmäinen editointikierros ja kirja tulee tarvitsemaan toisenkin. Siitä huolimatta, että moni asia tulee vielä muuttumaan, niin tämä kohtaus tuntuu sellaiselta, joka jää lopulliseenkin tekstiin. Joten tässä maistiainen, olkaa hyvä.

  Bendar otti lasin ja kaatoi siihen reilun annoksen ruskeaa alkoholia. Lasin kanssa nainen asteli parvekkeelle ja katseli maisemia viidennentoista kerroksen huoneestaan. Lämmin ilmavirta leikki lyhyillä vaaleilla hiuksilla, paljas iho nautti iltapäivän lempeästä auringosta.

  Kaupunki oli kaunis, näin yläpuolelta katsottuna vieläkin kauniimpi. Kaarevat rakennukset parvekkeineen ja monine pyöreine yksityiskohtineen muodostivat ainutlaatuisen kaupunkikuvan. Lukemattomat vihertasanteet, niin kiinteät kuin kelluvatkin, rikastuttivat maisemaa monessa tasossa kulkevine kävelysiltoineen. Korkeita rakennuksia oli vain harvassa ja nekin sopivat hyvin ympäristöönsä.

  Vihreä luonto tunkeutui kaupunkiin lonkeromaisesti monesta kohtaa niin, että rakennetun ja luonnontilaisen maiseman raja oli pehmeä ja seesteinen. Pylväiden varassa kulkevia ratoja mutkitteli keskustasta eri suuntiin ja eri korkeuksilla. Maisemajunia, joiden seinät ja katto muodostuivat yhtenäisistä lasikuplista, saapui ja lähti taajaan keskusasemalta. Useita ilmakehäaluksia liikkui muutaman kilometrin korkeudessa sekä kaupunkiin että sieltä poispäin.

  Bendar siemaili juomaansa ja nautti maisemasta. Vielä hän ei ollut liian kyyninen ummistaakseen silmänsä kauneudelta silloin, kun siihen oli mahdollisuus. Huomenna tämä kaikki muuttuisi hänen silmissään jälleen taktiseksi pelilaudaksi, jossa olisi vain uhkia ja vastatoimia.

Varttuneella iällä kirjailijaksi

Täysin pelkkien tiedotusvälineiden perusteella, kun olen seurannut vuosien mittaan uutisointia koulunkäynnistä, on tullut mieleen ajatus siitä, että kyllä kaikki oli ennen paremmin. Ei ollut puhettakaan häiriköinnistä tai opettajille huutelusta. Opettajan sana oli laki ja luokassa istuttiin hiljaa ja rauhassa.

Oliko kaikki siis paremmin ja miten tämä liittyy kirjoittamiseen?

Kuten olen jo aiemmin kertonut, niin olen kirjoittanut aina. Jo reilusti ala-asteikäisenä aloin raapustaa tarinoita ruutupaperivihkoon ja sitten jossain kohtaa suurimmalla aarteellani, mekaanisella kirjoituskoneella. Koulunkäynti ja tämä intohimoinen harrastus olivat kuitenkin kaksi täysin eri asiaa. Vain niinä muutamana kertana vuodessa, kun äidinkielenopetukseen kuului ainekirjoitus, sain tehdä sitä mitä halusin.

Koulussa istuttiin ja opiskeltiin, tehtiin kotiläksyjä ja kuunneltiin opettajaa. Me kaikki, täsmälleen samalla tavalla. Kotona kirjoitin ja koulussa kuuntelin matematiikka, fysiikkaa, englantia ja kaikki niitä muita aineita. Koskaan nämä kaksi asiaa eivät kohdanneet.

Kun siirryttiin yläasteelle, jatkui opiskelu muuten samanlaisena, mutta nyt mukaan tuli tulevaisuuden suunnittelu. Mitä peruskoulun jälkeen tapahtuisi ja mihin ne omat todistuksesta saatavat pisteet riittäisivät. Kyllä, nimenomaan pisteet, ne olivat se ainoa tapa suunnitella tulevaa. Jokaisella koululla ja valinnalla oli pisteisiin ja arvosanaan sidottu pääsyvaatimus ja noita kouluja oli joko lukio tai ammattikoulu eri linjoineen. Jos olit intohimoinen urheilija, niin oli olemassa joku urheilulukio, jonka nimen kuulin muutamaan kertaan. Ja jos et minun tapaan ollut vähimmässäkään määrin urheilullinen, niin valitsit joko tavallisen lukion tai sitten jonkun ammattikoulun linjan.

Periaatteessahan niitä vaihtoehtoja oli, mutta ne kaikki oli sinulle muualta annettuja. Ei missään kohtaa kyselty mitä sinä haluat tehdä, mikä sinua oikeasti kiinnostaa, ei mietitty millainen olet. Ellei nyt sitten tuollaiseksi lasketa pieneen kuraattorin koppiin menemistä ja tuon pelottavan tulevaisuudestasi päättävän henkilön kanssa käytyjä keskusteluja. Ja siinä keskustelun lomassa kuraattori katseli vuoroin todistuksiasi ja vuoroin sinua. Keskustelutkin kulkivat tyyliin, että haluatko sinä laborantiksi vai hienomekaanikoksi tai että, kiinnostaako sinua lukio vain ammattikoulu. Siinä sitä sitten yritti päät

tää tulevaisuudestaan, muutaman lyhyen, minuuttien pituisen keskustelun aikana ja jos totta puhutaan, ei varmasti olisi edes uskaltanut tai kehdannut sanoa mitään muuta toivetta tai intohimoa, kuin mitä ne kuraattorin edessä olevat paperit vaihtoehdoiksi antoivat.

Sen mitä uutisoinnista olen saanut irti, niin nykypäivänä noita vaihtoehtoja on aidosti enemmän ja ennen kaikkea oppilaat saavat jo hyvin varhaisessa vaiheessa mahdollisuuden jollain tapaa suuntautua haluamallaan tavalla ja heitä tuetaan löytämään ne omat tavoitteet ja omat mielenkiinnon kohteet (tai ainakin näin olen ymmärtänyt).

Joten jos joku ihmettelee, miksi minä tässä iässä julkaisen esikoisromaanin, niin tie tänne on ollut pitkä ja kivikkoinen. Kaiken opetteleminen itsenäisesti, välillä jopa muilta piilotellen ja melko vähän ympäristön tukea saaden, on vain vienyt aikaa. Ehkä joku rohkeampi tai joku, joka ei kasvanut ympäristössä, jossa ei koskaan edes kuunneltu musiikkia tai jossa kukaan ei lukenut kirjoja, olisi toiminut toisin.

Siksi olen äärettömän ylpeä ja tyytyväinen, että olen kyennyt pääsemään tänne ja saan vihdoin tehdä sitä, mitä oikeasti haluan (ansiotyön sallimissa puitteissa toki).

Ei pelkkää tarinankerontaa

Kirjaa avatessa ei välttämättä tule ajatelleeksi, kuinka monimutkainen prosessi on saada sen sivu näyttämään siltä, miltä se siinä lukemassasi kirjassa näyttää. Sehän on vain tummaa tekstiä vaalealla pohjalla, eihän siinä ole mitään mietittävää?

Kun olet omakustannekirjailija ja riippumaton kustantamoista, niin samalla otat harteillesi kaiken sen, mitä muuten ei ehkä tarvitse miettiä. Ainakin itselle tämä enemmänkin tekninen työmäärä oli yllätys.

Lähtökohtainen totuushan on, ettei mikään näytä samalta kirjan sivuilla ja tekstinkäsittelyohjelman näytöllä. Tästä oivalluksesta muodostuukin sitten melkoinen työn ja päätösten rinki, jonka tavoitteena on antaa lukijalle kirja, joka jo ulkoasullaan muuttuu osaksi tarinan tunnelmaa ja on samalla parhaalla mahdollisella tavalla luettavissa.

Mitä sitten pitää miettiä ja päättää? Ensimmäisenä tietenkin kirjan koko, sillä sehän on kaiken ydin. Vasta sen jälkeen voi miettiä fontteja, rivivälejä ja sarkaimia, sitä kokonaisuutta joka rakentaa tuon kirjan ulkoasun ja myös osan lukukokemusta.

Kun kirjan koko on valittu, pitää oma tekstitiedosto muuttaa samaan kokoformaattiin, sillä sehän on aina keino saada koetulosteilla oikea käsitys siitä, miltä se kirjan sivu tulee näyttämään. Tämän jälkeen mietit vielä reunukset ja rivivälin, joita varten mittailet monen saman kokoisen painetun kirjan sivuja. Reunusten pitää mahdollistaa kirjan taitto, niiden ja rivivälin tulee olla miellyttävät silmälle, mutta samalla ne vaikuttavat merkittävästi sivumäärään.

Vasta kaiken tämän jälkeen tiedät, kuinka monta sivua sinulla oikeasti on ja voit ottaa noita oikealta näyttäviä koetulosteita. Ensimmäisen kirjan kanssa tässä kohtaa tulikin todellinen pulma. Alkuperäisessä tekstitiedostossa oli mukavat neljä ja puolisataa sivua, mutta kun muutin sen valitsemaani kirjan kokoon ja tyyliin, olikin sivuja äkisti lähes seitsemänsataa. Melkoinen tiiliskivi siis. Tästä lähti idea jakaa kirja kahdeksi osaksi, kuten lukijani tietävätkin.

Tietenkin myös fontit ja kirjasinkoko pitää päättää. Harmonia, selkeys, sopivuus aihepiiriin ja valittuun kirjakokoon täytyy kaikki punnita ja tehdä ratkaisut niiden pohjalta.

Montaa fonttia ei pidä sekoittaa, mutta toisaalta otsikoissa ja leipätekstissä ehkä pitää käyttää eri fonttia. Niidenkin pitää tietenkin sopia yhteen. Fontti, kirjasinkoko ja riviväli pitää sovittaa niin, että lukeminen on helppoa. Toisaalta liian suuri fonttikoko vaikuttaa tunnelmaan ja myös kasvattaa sivumäärää. Ja myös koko kirjan tyyli, aihepiiri ja genre vaikuttavat valintoihin, sillä lastenkirja ja jännityskirja eivät voi näyttää samalta. Tavoitellaanhan niissä ihan eri tunnelmaa.

Ja sitten kun olet mielestäsi tuijottanut näyttöä riittävästi ja valinnut kaiken oikein, sitten pitää ottaa taas koetulosteita. Edelleenkään asiat eivät näytä samalta paperilla.

Kun tämä kaikki on tehty ja kirja on valmis myös taiton osalta, niin ei se itseasiassa ole sitä. Painotalo kun ottaa vastaa tyypillisesti PDF-tiedostoja, joten seuraavaksi sinä täytenä amatöörinä yrität löytää ilmaisen keinon kääntää kirja painokelpoiseen PDF-muotoon. Totta kai omakustannepalveluita tarjoava kustantaja neuvoo koko matkan ajan, mutta lopullinen työ kaikkine päätöksineen on kuitenkin omalla vastuulla.

Eli lukematon määrä valintoja ja päätöksiä, jotka onneksi ainakin itsellä tulevat palvelemaan myös seuraavia kirjoja. Kerran huolella ja melkoisen suurella vaivalla tehty työ kantaa toivottavasti pitkälle tulevaisuuteen ja voi keskittyä siihen mitä rakastaa, eli kirjoittamiseen.

Tarinankerronnasta

Mikä kiehtoo kirjallisuudessa? Miksi olen pienestä pitäen lukenut kirjoittanut?

Joskus se on tietenkin vain tiedonjanoa, joka kohdistaa kiinnostuksen tietokirjallisuuteen. Useammin kyseessä on kuitenkin fiktiivinen teos, kirjailijan omassa päässään miettimä tarina. Yksinkertainen vastaus on tietenkin ihmiselle tyypillinen uteliaisuus. Uteliaisuus löytää vastauksia tietokirjoista ja uteliaisuus fiktiivisen tarinan selvittämiseen, mitä tapahtui, miksi tapahtui, milloin tapahtui ja kenelle tapahtui.

Tarina on perussyy, joka antaa pohjan fiktiiviselle kirjallisuudelle. Tarinan kertomisen halu ja toisaalta muiden ihmisten kiinnostus niitä kohtaan. Tarinat ovat kiinnostaneet ihmiskuntaa kaikkina aikoina. Tarinoita on kerrottu leirinuotioiden äärellä, niitä on kerrottu hämärissä torpissa ja Euroopan hoveissa, niitä on esitetty teattereissa antiikin ajoista lähtien, niitä on kuunneltu radiosta, seurattu televisiosta ja katsottu elokuvateattereissa ja nykypäivänä myös sosiaalisessa mediassa.

Kirjallisuus on vahva tarinankerronnan väline. Se antaa vapauden ilmaista itseään, vapauden kertoa juuri sitä, mitä itse haluaa ja kautta aikojen se on ollut myös monien saatavilla. Pieni pala paperia ja hiili ovat jo antaneet mahdollisuuden kirjoittaa, nykyajan teknologia puolestaan antaa lukemattomia keinoja kirjoittaa ja julkaista tekstiä. Ne voivat olla yhä mielipiteiden tai faktojen kertomista tai keskustelua, mutta ne voivat olla myös tarinankerrontaa.

Tarina on se mitä haluan kertoa. Mielikuvitukseni kehittämien tapahtumien ketju, joissa on oma alkunsa, oma kaarensa ja oma loppunsa. Sellainen tarina, jonka vain minä voin kertoa.

Siksi kirjallisuus kiehtoo, tuo kirjailijan luoma tarina, joka vie minut sellaiselle matkalle, jonka kokeminen ei muuten olisi mahdollista.

Kirjoittamisen helppous ja vaikeus

Kirjoittaminen on aina ollut minulle helppoa, ainakin määrällisesti. Jo ala-asteella yksi lempiaineitani oli äidinkieli ja erityisesti ainekirjoitus. Eivät kirjoitukseni välttämättä olleet mitään loisteliaita klassikkoja, mutta jo silloin tarinankerronta oli verissä.

Jos opettajan tavoite oppilaille oli saada vihkoon pari kolme sivua, niin minä kirjoitin helposti viisitoista sivua. Tarina kuitenkin meni monesti tekniikan ja annetun aiheen ohitse. Se puski kynästä paperille ja aika paljon punaista tuli erilaisten kielioppivirheiden johdosta. Samaten, vaikka aihe oli mikä tahansa, niin jollain enemmän tai vähemmän älykkäällä juonenkäänteellä onnistuin kirjoittamaan juuri sellaisen tarinan kuin mitä itse halusin. Opettaja ei aina arvostanut tätä omaperäisyyttä.

Samaan aikaan luin jo todella paljon ja jossain kohtaa havahduin siihen tosiasiaan, että kerran jos toisenkin mietin miten itse olisin tämän tarinan kuljettanut, miten itse olisin tässä tilanteessa halunnut kirjan etenevän. Siitä sain alkusysäyksen kirjoittaa omia tarinoita, aluksi ruutuvihkoon ja aika pian jo toivoin joululahjaksi kirjoituskonetta.

Ensimmäisen kokonaisen, yli kolmesataa sivuisen kirjan lähetin kustantajalle jo kuusitoistavuotiaana. Se tuli luonnollisesti hylättynä takaisin. Vaikka jo silloin tiesin, kuinka pieni osuus käsikirjoituksista pääsee julkaistavaksi ja vaikka tiesin, että edustin marginaaligenreä, niin silti lopputulos oli valtava pettymys. Jollain tapaa lamaannuin pidemmäksi aikaa, mutta onneksi into kirjoittamiseen pikkuhiljaa palasi.

Nyt kun katsoo tuon aikaista tekstiä, niin voi tietenkin todeta kustantajan olleen aivan oikeassa. En ole mikään Mozartin kaltainen lapsinero, vaan nuo ensimmäiset tarinani ja tuo ensimmäinen käsikirjoitukseni olivat vanhojen ainekirjoitusteni tapaan kieliopillisesti puutteellisia ja jopa kömpelöitä.

Vuosi vuodelta jatkoin kirjoittamista ja saatoin itsekin huomata, että kehitystä tapahtui. Sitä tapahtui niin tarinankerronnallisesti ja kieliopillisesti, kuin myös henkilöhahmojen ja tapahtumien syvällisyydessä. Silti tuo ensimmäinen ja myös parin sen jälkeen tapahtuneen julkaisuyrityksen hylkääminen kummitteli takaraivossa. Vaikka omakustannemahdollisuus tuli mukaan kuvioihin, oli epäilys koko ajan mielessä. Missä kohtaa teksti olisi sellaista, että sen voisi julkaista, missä kohtaa kehtaisin esittää tarinoideni olevan kirjan arvoisia. Missä kohtaa tarinan hiominen uudelleen ja uudelleen ei enää olekaan sen parantamista, vaan ainoastaan oman epävarmuuden paikkaamista?

Nyt kaikki epävarmuus ja pelko on haudattu riittävän syvälle, jotta olen kyennyt aloittamaan tarinoideni viemisen oikeiksi kirjoiksi.